"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.
"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden. Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären, joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona. Sic fuit, est, et erit. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."
Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun. Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta, alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:
"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George — kuningas on ollut kovin ajattelematon — ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille sievoisen summan?"
"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut, hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."
"Aivan niin, aivan niin — pitäähän meidän toki maksaa kunkin osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan alotamme, kun on rahakysymys esillä?"
"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun — ostin sen Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni tarpeessa — hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."
"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä — joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".
"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.
"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."