37. LUKU.
Isännän ja palvelijan hyvitys.
Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa, sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti. Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia; nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan, vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.
Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma, joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut — kun nimittäin ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille tunteille — sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys) kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.
Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli bellicosissimus, nobilissimus? Hänen linnansa on todistamassa puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:
"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,
et vivum certis motibus urget opus.'"
"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.
"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas; "ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde, onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä — mutta aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus, jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on kuvattava."
"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan mainitessa tämän pulansa.
"Hiljaa siinä — saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen. "Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte — ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme erityisesti luontuvia — suurennella sukutauluinensa niiden silmissä, joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen keikkuessa hänen selässään. Ei, ei — hän ripustaa miekkansa vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme — kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran — sukeutuu vauras kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat —