"Minkätähden, jos hän on henkiolento?" tokaisi Nigel Olifaunt.
"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan tai vastenmielisyyksistään — mutta hänen kirstunsa on siellä, ja jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn kanssa, luulemma."
"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä pitkällistä leposijaansa?"
"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta, hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla, jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."
"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö hän syö perheen kanssa?"
"Kuka! — hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa, joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen seinää."
"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa", huomautti
Glenvarlochin loordi. "Ja sitenkö hän saa ruokansa?"
"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi", tiesi saattolainen. "Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii sen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen asetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja sisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin Baalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen."
"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken tullessa?" tiedusti nuori ylimys.
"Ei, kuulemma", vastasi palvelija.