"Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai heidät lyömään kättä teidän nähtenne —"
"Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä — ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä, olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden täytäntöönpanijana — mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä riemastuksesta."
"Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".
"En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin — beati pacifici. Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa James Tulinaama[28] tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden mainitaan!"
"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan englantilainen aatelismies.
"Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet miehen hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".
"Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi
Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"
"Viimeksi Leydenissä, teidän majesteettinne", vastasi loordi Nigel.
"Kas vain! Siis kirjamies", sanoi kuningas, "ja, hiisi vieköön, kaino ja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta niinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen mukaisesti."
Suoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti ympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki hovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat innokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija kyselyänsä seuraavasti: