"Hem! hem! Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!
Nuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?"
Nuori aatelismies vastasi syvään kumartaen:
"Imo, Rex augustissime — biennium fere apud Lugdunenses moratus sum."
Jaakko jatkoi:
"Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod dicunt, — intelligisti, domine Glenvarlochiensis! Ahaa!"
Nigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa seisoviin huomautti kuningas:
"Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris." Hän ryhtyi taas oppineihin kysymyksiinsä. "Et quid hodie Lugdunenses loquuntur — Vossius vester nihilne novi scripsit? — nihil certe, quod doleo, typis recenter edidit."
"Valet quidem Vossius, Rex benevole", vastasi Nigel, "ast senex veneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum".
"Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim," arveli hallitsija. "Et Vorstius iste! — Arminii improbi successor aeque ac sectator — Herosne adhuc, ut cum Homero loquar, Zoòs esti kai epi ksthoni derkon?"
Onneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen majesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen kirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa Jaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta siinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa kirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi käyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä väkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien mahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat liittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan työläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata, vaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen: