"Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam — vigere autem quis dicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum pronus jacet, et prostratus?" [29]
Tämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon auvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa osoittelun riemu.
Hän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli, huudahteli: "euge! belle! optime!" ja sanoi kääntyen Exeterin ja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: "Ette näe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta latinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen kaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa kuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös säilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet mannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman kirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin olette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön muutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan kuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista puheentapaa — älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani — ei voi ymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina, quoad Anglos, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten communis lingua, yhteinen dragomani eli tulkki."
Exeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen moitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin ajatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä altis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä uskonnollisen opinkohtansa puolustajana.
Odottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen kyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: "No, sinä muusain kelpo alumnus, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?"
"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne", sanoi nuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, "ja asettamaan teidän eteenne", hän lisäsi, "tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni".
Pistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta pahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut olla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.
"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista muutoin kuin ex proposito — vasiten katsomaan, mitä hän voi saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse tuommoisin lekkein, mylord — sihteerimme luokse."
"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu siltä —"
"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta kuin mistä itse pitää — taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen, ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. Incumbite remis fortiter."