Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön jokaisena pyhän elämänne vuonna?"
"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, restrictive toki ja conditionaliter, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."
"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"
"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä esipuhetta?"
"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne", sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".
"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas.
"Puollathan vihamiehesi poikaa!"
"Miehen, joka oli viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.
"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi sietää häntä — eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu mitään vahinkoa heidän tauttansa."
"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli, "eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".
"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun, ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani — minä teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."