"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen jotakin mieliksenne. Tuossa — tuossa, ota omakätinen vahvistukseni, ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"
Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui, kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä. Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.
Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen, päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan. Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?" Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä, kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan puheltava yhdessä".
He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen: "Herttua — herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.
Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki, ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle, kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä jyrkältä.
Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä."
"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot", vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain anoa suojelustanne, sir — suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen juttusihteeri — asioitten valvoja — toimitusmies — välittäjä ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta mahtailustanne."
"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".
"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."
"Se olkoon minun toimenani", huomautti loordi Huntinglen pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."