Tuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen, niinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen katseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta järkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi auliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen opettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan. Tosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi näyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut ylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon puhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja jokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä leikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen pätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on tunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin paljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin toverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi varovaisuuden nimessä pitänyt.
Loordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa ja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään puheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän tavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja vakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa, missä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen lauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla. Ja tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja kunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi Dalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen toimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa liehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.
Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa luuloteltujen ennustusten kumooja."
"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?" kysyi kumppani.
"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"
"Ei", huomautti loordi Nigel, "vaan kunnioittavasti saattaaksesi isääsi".
"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata, on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle. Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni — rakastan hellästi ja kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita; taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani, ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia, sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia — sehän lienee asianmukainen puheentapa — sanon kunnia, jossa pidämme toisiamme. Erillään on kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori taikka kenties kumpainenkin."
Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin (Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen, kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina, näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".
"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti, millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen hyvinkin äskettäin.
Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää, ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel", jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".