"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa", vastasi hänen kumppaninsa, "tehdäkseni heille tiliä".
"Olkoon vain orpokin", muistutti loordi Nigel, "mutta kun hän kerran on teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa täytynyt olla korkeassa asemassa".
"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan", selitti loordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. "Heidät lienee hirtetty molemmat — sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta hänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta pitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa, jolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava herra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja silmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa rumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa ainoastaan pyhäisin — pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika tämänlaatuisen sijasta?"
Hän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti huoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti vain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen olla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro ruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset kasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat silmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.
"Tuossa hän on", virkkoi loordi Dalgarno, "elementissään joka alalla — vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän — verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana".
"Mitkä kaikki ominaisuudet", tokaisi hätääntymätön kantapoika, "ovat vuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne".
"Ulos, sinä hiiden sikiö!" käski hänen herransa; "katoa — haihdu — tai tapailee loihtusauvani korviasi". Poika kääntyi ja hävisi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. "Sinä näet", jatkoi loordi Dalgarno, "että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten pitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois palveluksestani — pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan kokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista ja keisareista polveutuneita".
"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen saattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi", sanoi Nigel. "Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani."
"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel", vastasi Dalgarno. "Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit nousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin toivoakseni syöt päivällistä kanssani."
Nigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta. Saattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti muistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi Dalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen, jotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan. Virralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi mielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään selvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he sivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää tietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla, ja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan sukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen sievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten lahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.