"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! Monsieur le chevalier de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia — hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla — joka paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa — vieläpä kuuluu jakavan kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat kortti- ja noppapelien salaisuuksia — hän on neljän kuninkaan valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas — ja hänkö laatisi laskun niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on rikos omaa lajiansa. Mutta sinun pitää tulla tuntemaan hänet heti paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."
"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisa chevalier pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla kustannuksellaan, vai mitä?"
"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan symbolum — toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille tuoduista uhreista."
"Toisin sanoen", tulkitsi loordi Glenvarloch, "tuo mies pitää pelihuonetta".
"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa — oli sumuinen ilma ja pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja siten he välttivät ilmitulon".
"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".
"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?" kummeksui loordi Dalgarno.
"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen ovesta sisälle."
"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka, mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita, jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."
"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen, että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."