"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei — ne ovat varakkaan etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen. Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä meidän."
Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista. Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti, ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.
12. LUKU.
Hienoston ajanviettoa.
Ravintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina uusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset ensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle. Pääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti esittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti yhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja isännöitsi juhlamenojen ohjaajana.
Monsieur le chevalier — kuten hän nimitti itseään — Saint Priest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin kuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan kaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut vastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen aateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka ja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku, parisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli se ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän vähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta koristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin olevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto ollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen yläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi Dalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de Beaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten tavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat hänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta. Nämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja saivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä luonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.
Tämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään Elisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona, kunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa. Taloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo kokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset kilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat kaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi Dalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan miltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut aivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät esiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis arvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun. Oli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen näyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti tiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla turhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.
Nigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen, sillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää seurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat esille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa — arvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä — alempisäätyiset yrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai asustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa uusimpana ja taatuimpana muotina.
Genius loci, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan tervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän tulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja keikkuvat cher'it ja milor'it, ilmaistakseen ilahduksensa loordi Dalgarnon näkemisestä. "Minä toivon te tuotte takaisin aurinko teidän kanssa, milor — te veitte pois aurinko ja kuu teidän pauvre chevalierilta, kun niin kauvan hänet jätitte. Pardieu, minä uskon te otitte ne teidän taskuihin."
"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle niihin mitään muuta, chevalier", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta, monsieur le chevalier, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni ja ystäväni, loordi Glenvarloch."