"Ah, ha! très honoré — je m'en souviens, — oui. J'ai connu autrefois un milor Kenfarloque en Ecosse. Niin, minulla muistoa hänestä — le père de milor apparemment — me aivan tuttavat, kun minä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa — minä usein pelasin tennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootin l'abbaiessa — il était même plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait! Minulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa — ah, un vrai diable déchainé — ahaa! Minulla on muistoa —"
"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta", tokaisi loordi Dalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen ylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin yhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei suinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin muistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut säännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.
"Teillä on järki, milor", myönsi chevalier, "teillä on oikein. Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé? — aika mennyt kuului meidän isille — meidän ancétres — hyvin hyvä — aika nykyinen on meille — heillä heidän kauniit hautapatsaat, muistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia ja marbre — meillä petits plats exquis ja soupe-à-chevalier, jonka minä annan toimittaa pöydälle heti."
Hän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan päivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä näyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: "Kas, mitä! — ethän ole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?"
"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin", vastasi loordi Glenvarloch. "Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen miehen mainitsevan isäni nimeä — ja sinäkin, joka minulle sanoit, ettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä tyhjennetyin taskuin."
"Joutavia, mies!" vastasi loordi Dalgarno; "minä puhuin vain ajan hengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko tai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina. Mutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin kestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan."
Päivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten istuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä juhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille vieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria oli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan sommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön, joten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten miesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon. Viini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin runsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli luonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä oli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa piirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.
Seurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he osasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä, joille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen poikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään. Ja melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa keskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se ulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.
Sanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin ankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan, ja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia, joita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle keittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin harrastuksia oli "curieux et l'utile". Tyydyttääkseen samalla sitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta oletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä menneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän oli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari, "très bon gentilhomme pour tant", oli nimittäin pitänyt herransa pöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä "le petit Leyth'in" pitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut käytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa tuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa. "Despardieux, c'était un homme superbe! Yhdestä ohdakkeen latvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä kahdellekymmenelle vieraalle — pienen koiranpenikan takaosasta tuli rôti des plus excellens. Mutta hänen coupe de maitre oli, kun rendition — mitä te sanotte antautuminen, tapahtui ja sattui: silloin, dieu me damme, hän laittoi yhden suolatun konin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin että englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla oli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa, eivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu ollenkaan".[36]
Hyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut vieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät enää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen, vaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.