"Te puhutte Leithin piirityksestä", virkkoi muuan pitkä, luiseva mies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä, leveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset tunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii elantonsa muiden ihmisten tappamisesta. "Te puhutte Leithin piirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan — sievähkö kylä se on, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa kyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa, jos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla neljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta paikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä, niin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti antaa saatuaan silmukkansa reilaan."
"Saar", selitti chevalier, "monsieur le capitaine, minä en ollut petit Leythin piirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte kanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin puolesta, että hänellä oli selvillä grande guerre, ja hän oli grand capitaine — plus grand — se on enemmän suurempi mitämaks kuin jotkut Englannin capitaines, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa — tenez, monsieur, car c'est à vous!"
"Hoo, monsieur", vastasi miekkamies, "me tiedämme, että ranskalainen taistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä panssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa".
"Pata —!" huudahti chevalier; "mitä te tarkoitatte — tekö tarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar, minä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olin pauvre gentilhomme suuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, ja ventre saint gris! meillä ei ollut pääpata eikä marmite, vaan me aina hyökkäsimme meidän paidassa."
"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun", huomautti loordi Dalgarno nauraen, "jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä ranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla".
"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla, tarkoitatte, mylord", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. "Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista santarmeista."
"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla kainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli saaduksi", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.
"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord", kehaisi soturi; "maailma tietää sen — kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset, Lontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän nälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan penninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni kunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!"
"Käenpesää! — ja se sanotaan Lontoon kaupungista!" huudahti pöydän vastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein kotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. "Sitä en siedä kuulla toistamiseen."
"Mitä!" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä julmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella kädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. "Tahdotteko nostaa riidan kaupunkinne puolesta?"