"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.
"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.
"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.
"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään käydä minun kimppuuni".
"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin lähdet".
"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.
"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"
Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan, matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut, kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Me palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat niin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä, viimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen joutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan lisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen, jatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja peloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät tehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä. Viimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski seuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.