"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani", lausui hän, "me olemme ainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme. Meidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee, jolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa kuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme kunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien säkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen sammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin on se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille alamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä synkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin ritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme ole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä tiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme kuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille uskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa osoittamaan. — Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut, käskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen ilonpitoon?"
"Käskin, armollinen herra."
"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet hänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat meidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa jäähyväiset vanhalle ystävällemme?"
"Sen annoin tiedoksi", vastasi valeairut.
"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän, joka on olevinansa niin suuri kynämestari?"
"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen mukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen, koska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän epäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä kadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon porvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen palvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne palvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi".
"Kas se oli viisaasti tehty", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene tarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi oikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä tuleva, — "se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian hölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi pois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme, on julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka jos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa, tulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä tuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän läsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. — Lähdetään siis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat! Kohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki — kohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan, joidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi, valitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän kannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa silmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin mitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja soittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!"
Eteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja heidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten katujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä monesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä mikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla. Viimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon eteen, jonka pieni piha erotti kadusta.
Täällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten kostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin uhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän kuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta Eviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti kolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa sairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi heidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha yrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn makuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin, joten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta melusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän kolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän humalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä kuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven kolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa — joka, surkea kyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua — rupesi torumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja ilon-jumalan palvelijoiksi.
"Tuokaa tänne", käski hän, "avaimemme — tuossa se on maassa — ja avatkaa sillä tää vastahakoinen portti".