"En voi", vastasi hirtetty. "Jokainen veripisara suonissani kirveltelee kuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani kannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä lääkäri-konna!"
"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron", sanoi Dwining; "se on konsti, josta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi käy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä viitalla".
Bonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan kuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka kuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen metsäkarjun röhkimiset.
"Ja nyt, herra Buncle", virkkoi lääkäri, "te tiedätte tehtävänne. Teidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä kätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat hänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa merkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan, minkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne voisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli tekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä valkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas sankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin jalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. — Ottakaa lyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin meidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin".
Jalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa, ettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka näkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.
"Ei siitä hätää, herra hovipoika", sanoi lääkäri. "Bonthron'in äly, semmoinen kuin onkin, on lujaa laatua — se kyllä voi häilähtää joskus edestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten se jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista hengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme taikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska juopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla tavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka tuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään tavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset semmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla kuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri erosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin hänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli hengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta vaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä tuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet hirtettiin — hi, hi, hii!" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa) — "ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi vankihuoneesta — kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän hirtettiin — kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii! — itketti monta kristittyä sielua — kuinka hän kiipesi surmapuun huipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä — kaikista näistä ei ollut minun kummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. — Mutta jopa me tulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija sattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja viisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään. Minun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni kaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun selityksen, joka kelpaa".
"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä — siinä kyllin selitystä, jos minulta syytä kysytään", vastasi nuorukainen ylpeästi. "Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan pilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita".
"Ohoh", sanoi lääkäri, "älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko; kylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin teitä kulkea".
Näiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika ylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän ne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta kumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.