"Sitä, joka minua palvelee tunteja lukematta", sanoi päällikkö, "minä palkitsen rahoja lukematta".
"Sitten", virkkoi seppä, "tahdon jatkaa tappelua vapaehtoisena ja siinä paikassa, joka minulle enimmin on mieleen".
"Sen saat tehdä aivan mielesi mukaan", vastasi Mac-Gillie Chattanach, hänkin katsoi viisaaksi tehdä mieliksi apulaiselle, josta oli niin suuri toivo.
"Hyvä on", sanoi Heikki; ja nostaen raskaan aseensa olkapäälleen, hän riensi ilolla muitten luokse, valiten itselleen paikkansa Duhele-clan'in päällikön vastapäätä.
Silloin Eachin'in miehuus ensi kertaa vähän horjahti. Hän oli jo kauan aikaa tietänyt Heikin parhaaksi miekkamieheksi, minkä Perth'in kaupunki sekä koko sen seutu olisi voinut lähettää kiistatanterelle. Vihaan, jolla hän seppää kilpakosijanaan katseli, sekaantui samassa muisto siitä, kuinka helposti Heikki kerran, vaikka aseetonna, oli torjunut päältään hänen äkillisen, hurjan päällekarkauksensa. Ja kun hän nyt näki kuinka Wynd'in Heikki yhä tuijotteli häneen päin, verestä vuotava miekka kädessään, nähtävästi aikoen rynnätä juuri hänen päälleen, niin masentui Eachin'in rohkeus ja hänen sydämensä alkoi horjua, joka seikka ei jäänyt hänen kasvatus-isältään huomaamatta.
Eachin'in hyväksi onneksi Torkil'in oma sydän, samoin kuin kaikkein niiden, joiden kanssa hän oli ikänsä elänyt, oli järkähtämättömän luja, eikä hän siis saanut päähänsä sitä ajatusta, että joku mies hänen omasta clan'istansa, varsinkin hänen päällikkönsä ja kasvattinsa, voisi olla luontoista miehuutta vailla. Jos hän sen olisi käsittänyt, niin olisi hänen tuskansa ja vimmansa kenties kiihtynyt siihen määrään, että hän olisi Eachin'in surmannut, pelastaakseen hänen kunniansa häväistyksestä. Mutta hänen sydämensä ei ottanut vastaan sitä ajatusta, että hänen kasvattinsa saattaisi olla pelkuri; sillä se ajatus hänestä oli niin luonnoton ja pirullinen. Että Eachin oli jonkun panemahurmauksen alainen, se oli selitys, johonka taika-uskoisuus oli Torkil'in saattanut; hän kysyi siis nyt tuskallisesti, vaikka vaan kuiskaamalla: "Jokos lumous taas pienentää henkeäs, Eachin?"
"Niin tekee, voi minua kurjaa!" vastasi onneton nuorukainen; "ja tuossa juuri se ilkeä noita seisookin!"
"Mitä!" huudahti Torkil, "ja sinä käyt hänen takomassaan rautapaidassa? — Norman, sinä onneton poikani, miksi sinä toit sen riivatun haarniskan?"
"Jos lienee nuoleni väärin sattunut, en tiedä muuta neuvoa kuin että ammun oman henkeni samaa tietä", vastasi Norman Vasaramies. "Seiso vaan lujana, kyllä saat nähdä kuinka minä sen lumouksen rikon".
"Niin, seiso vaan lujana", sanoi Torkil. "Hän saattaa kyllä olla ilkeä noita; mutta onpa kuitenkin minun oma korvani kuullut ja oma kieleni sen ennustanut, että Eachin on tästä tappelusta pääsevä eheänä, vapaana, ilman haavatta — tulkoon vaikka mikä Saksilais-tietäjä sitä valheeksi ajamaan. Hän saattaa kyllä olla väkevä mies; mutta koko tään uljaan tammistoni tulee ensin kaatua, oksineen, tyvineen, ennen kuin hän pääsee sormellaankaan koskemaan minun kasvattiini. Piiriin hänen ympärilleen, pojat — Bas air son Eachin! (Kuoloon Eachin'in puolesta)".