»Vahtinako!» ihmetteli eno. — »Oletteko te vain varma, ettei se ole erehdys, mestari Olivier? Vartijoiksi linnan sisähuoneisiin on aina asetettu vain semmoisia miehiä, jotka, niinkuin minä, ovat jo palvelleet kaksitoista vuotta meidän kunnianarvoisessa komppaniassamme.»
»Minä olen aivan selvillä kuninkaallisen majesteetin tahdosta», virkkoi
Olivier, «eikä sen täyttämistä sen kauemmin saa viivytellä.»
»Mutta», vastusti vielä Le Balafré, »eihän minun sisarenpoikani ole vielä vapaa jousimies; hän on vain minun peitsikunnassani palveleva knaappi.»
»Älkää panko pahaksi», vastasi Olivier, «mutta kuningas tuotti komppanian tarkastuskirjan luokseen noin puoli tuntia sitten ja kirjoitti tämän nuoren herran nimen henkivartijain luokkaan. — Olkaa siis hyvä ja auttakaa, että me saisimme teidän sisarenpoikanne varustetuksi virkatoimeensa.»
Le Balafré ei ollut pahanluontoinen mies, eikä kateellinenkaan mielenlaadultaan; hän rupesi siis joutuisasti auttamaan varustuksia sisarenpoikansa päälle, samalla neuvoen häntä, kuinka vartijana tuli käyttäytyä. Mutta vähä väliä pääsi sittenkin hänen suustaan ihmetteleviä sanoja sen erinomaisen onnen johdosta, joka näin aikaiseen oli sattunut siksi nuoren miehen osaksi.
»Mokomaa ei ole vielä koskaan tapahtunut skotlantilaisessa henkivartijakomppaniassa», sanoi hän, »ei edes minullekaan. Mutta kukaties hänet asetetaankin vartioimaan noita papukaijoja ja Intian riikinkukkoja, jotka Venetsian lähettiläs äsken lahjoitti meidän kuninkaallemme — mitäpä muuta se voisi olla, ja mokoma virka ei sovikaan muille kuin tämmöisille parrattomille pojille», näin sanoen hän väänteli hirvittäviä viiksiänsä, »mutta iloinen olen kuitenkin, että se tuli minun rakkaan sisarenpoikani osaksi.»
Qventin'illä oli yhtä terävä ja sukkela äly kuin vilkas mielikuvituskin; käsky saapua kuninkaan läheisyyteen herätti siis hänessä korkeamman arvon toiveita, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmin ajatellessaan, että hän näin nopeasti voisi päästä kuuluisuuteen. Hän päätti tyystin tarkastaa saattajansa käytöstä sekä puheita, joista hän oli saanut sen käsityksen, että nekin joskus olivat päinvastoin ymmärrettävät, samoinkuin unenselittäjät sanovat unien merkitsevän juuri päinvastaista kuin mitä nähdään. Oikein iloinen oli hän myös siitä, että hän oli pitänyt metsäretkellä tapahtuneet seikat salassa, ja teki nyt päätöksen, joka varsinkin niin nuoren miehen tekemäksi oli hyvin viisas. Hän päätti näet, niin kauan kuin hänen tuli hengittää tämän umpimielisen ja salaisen hovin ilmaa, pitää ajatuksensa telkittynä rintaansa ja kielensä mitä kovimmassa kurissa.
Pian hän oli täysissä varustuksissa pyssy olkapäällä — sillä skotlantilaiset henkivartijat, joskin jousimiehen nimi yhä vielä oli heille jäänyt, olivat jo aikaa sitten tuliputkeen vaihtaneet pitkän jousen, jonka käyttämisestä ei heidän kansansa ollut koskaan ollut erittäin kuuluisa. Tämmöisenä nyt Durward seurasi mestari Olivier'iä ulos kasarmista.
Hänen enonsa katsoi pitkään hänen jälkeensä ihmetyksellä, johon sekaantui uteliaisuutta. Ja vaikka hänen rehellisessä sydämessään ei ollut sijaa kateudelle eikä sen synnyttämille ilkeille tunteille, sekaantui kuitenkin loukatun ylpeyden ja masentuneen itseluottamuksen tunne siihen iloon, jonka sisarenpoikaa kohdannut onni herätti hänessä.
Hän pudisti ykstotisesti päätänsä, aukaisi salaisen komeron, otti siitä suuren pullon esille, joka oli täynnä väkevää viiniä, heilutti sitä, nähdäkseen kuinka matalalle nesteen pinta jo oli alennut, täytti pikarin ja joi kelpo kulauksen. Sitten hän vaipui puoleksi pitkäkseen suurelle tammiselle tuolille, pudisti vielä kerran hitaasti päätänsä, josta hänelle näyttikin tulevan siksi paljon lohdutusta, että hän jatkoi sitä temppua aivankuin mandarininuket, kunnes hän vaipui uneen, eikä herännyt siitä ennenkuin torvi kutsui päivällisaterialle.