Qventin Durward puolestaan, jättäen enonsa näihin syviin mietteisiin, seurasi opastansa, mestari Olivier'iä, joka ei kulkenut yhdenkään suuremman linnanpihan poikki, vaan saattoi hänet osaksi katottomia syrjäisiä teitä, osaksi ja vielä enemmänkin umpisokkelonkaltaisia portaita, holveja sekä käytäviä myöten, jotka olivat toinen toiseensa yhdistetyt salaisilla ovilla paikoissa, missä ei semmoisia olisi arvattu olevankaan. Näin päästiin viimein avaraan, tilavaan, rautaristikolla suljettuun galleriaan, jota leveytensä tähden olisi melkein sopinut sanoa saliksi. Sitä koristivat tapetit, jotka olivat merkillisemmät vanhanaikaisuuteensa kuin kauneuteensa nähden, sekä muutamat jyrkkäpiirteiset, jäykät, haamunnäköiset muotokuvat, jommoisia maalaustaide synnytti aamusarastuksessansa ennenkuin sen aurinko oli vielä loistavana noussut. Nämä maalaukset kuvasivat muka Kaarle Suuren sankareita, joilla on niin etevä sija Ranskan tarunsekaisessa alkuhistoriassa; ja koska kuuluisan Roland'in jättiläiskuva oli näistä kaikkein enimmin silmiinpistävä, niin oli tämä huone saanut nimekseen Roland'in sali eli Roland'in galleria.
»Täällä saat seisoa vartijana», sanoi Olivier hiljaisesti kuiskaten, ikäänkuin nuo kolkot kuningasten ja soturien kuvat olisivat voineet pahastua kovasta puheesta, tai ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä kaiut, jotka piilivät monilokeroisissa holveissa sekä tämän gotilaistyylisessä avaran ja synkännäköisen huoneen kattoparruissa.
»Mitä käskyjä ja merkkejä minun tulee täällä vartioidessani noudattaa?» kysyi Qventin yhtä hiljaisella äänellä.
»Onko sinun pyssysi latingissa?» kysyi Olivier kysymykseen vastaamatta.
»Kyllä se pian saadaan latinkiin», sanoi Qventin. Hän latasi aseensa ja otti tulta sytyttimeensä (joka tarpeen tullessa oli vänkkireikään pistettävä) pystyvalkean tähteiksi jääneistä hiilistä, jotka vielä kytivät takassa — niin suuressa takassa, että sitä hyvin olisi sopinut sanoa salin kylkeen rakennetuksi gotilaiseksi kammioksi tai kappeliksi.
Kun se oli tehty, ilmoitti Olivier Durward'ille, että henkivartijaväen suuriin etuoikeuksiin kuului sekin, ettei heidän tarvinnut ottaa vastaan käskyjä keneltäkään muulta paitsi itse Ranskan kuninkaalta ja ylikonnetablelta. »Sinä olet nyt asetettu tänne kuninkaan käskystä, nuori mies», lisäsi hän, »eikä sinun tarvinne kauan olla täällä, ennenkuin saat tietää miksi olet tänne käsketty. Sillä välin tulee sinun astua tässä parvekkeella edestakaisin. Sinun on lupa seisahtua niin kauaksi kuin jotain kuuntelet, vaan et saa millään muotoa käydä istumaan etkä jättää kädestäsi pyssyä. Et myöskään saa kovalla äänellä laulaa tai viheltää; mutta jos niin tahdot, sopii sinun mutista jotakuta kirkkomme rukousta tai jotain viatonta laulua hiljaisella äänellä. Hyvästi nyt ja ole valpas vartija.»
»Valpas vartija!» ajatteli nuori soturi, kun hänen oppaansa oli poistunut omituisen hiljaa hiipivin askelin ja kadonnut sivuovesta tapetin taakse. »Valpas vartija! Ketä täällä sitten tulee vartioida ja ketä vastaan? — Sillä ketä muuta paitsi rottia ja nahkasiipiä vastaan täällä voisi taistella, jolleivät nuo julmannäköiset muinaisajan edusmiehet herää henkiin minua häiritsemään? No no, se on velvollisuuteni luullakseni, ja se on täytettävä.»
Lujasti päätettyään täyttää velvollisuutensa tyystimmällä tarkkuudella, hän koetti kuluttaa aikaansa lukemalla muutamia niistä jumalisista virsistä, joita hän oli oppinut luostarissa, missä hän isänsä surman jälkeen oli saanut turvapaikan. Ja tuntuipa hänen mielestänsä — sillä erotuksella vain, että hän oli silloisen noviisikauhtanan vaihtanut nykyiseen koreaan soturinpukuun — tämä vahtina astuminen Ranskan kuninkaan galleriassa hyvin samankaltaiselta kuin ne kävelyt, joista hän oli saanut perin kylliksensä Aberbrothick'in umpimuurisessa luostarissa.
Mutta sitten, ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, ettei hän kuulunut luostariin, vaan maailmaan, hän rupesi itsekseen hiljaisella äänellä laulamaan muutamia yksinkertaisia ballaadeja, jotka hän oli oppinut sukunsa vanhalta harppumieheltä: ranskalaisten teloituksesta Aberlemnossa sekä Torres'issa, Duffus kuninkaan murhasta Torfar'issa ynnä muita samanlaisia voimallisia lauluja, joiden aiheena oli hänen kotimaansa ja erittäinkin hänen kotiseutunsa historia. Tällä tavoin hän sai jokseenkin pitkän ajan vierimään, ja kaksi tuntia oli jo kulunut päivällisajasta, kun heräävä nälkä muistutti Qventin'ille, että Aberbrothick-luostarin kunnon munkit, joskin he ankarasti vaativat hänen olemaan läsnä kaikissa rukouksissa, pitivät myös yhtä tarkasti kiinni ruokahetkistä. Tässä kuninkaallisessa palatsissa sitä vastoin ei kukaan ihminen näyttänyt pitävän sitä luonnollisena, että hän hartaasti halusi päivällistä sen jälkeen, kun hän kaiken aamua oli ollut liikkeellä ja nyt keskipäivällä väsyttänyt itseään vahdissa.
Mutta suloisilla sävelillä on se lumoava voima, että ne viihdyttävät semmoistakin maltittomuutta, joka nyt Qventin'iä ahdisti. Tuon pitkän salin eli gallerian kummassakin päässä oli suuri ovi, jota jykevä kaari koristi; niiden kautta arvattavasti pääsi erinäisiin huonejaksoihin, jotka tämä galleria yhdisti toisiinsa. Jatkaessaan yksinäistä kävelyänsä näiden molempien ovien välillä, jotka olivat hänen vartioitavansa paikan rajana, vahti yht'äkkiä hämmästyi — toisen oven takaa helähti soiton sävel, jossa, ainakin Durward'in mielestä, sama harppu ja sama ääni, mitkä eilispäivänä olivat häntä ihastuttaneet, taas olivat yhtyneet yhteen. Kaikki eilisaamuiset mielikuvittelut, jotka sen jälkeen tapahtuneitten, sydäntä mullistavien seikkojen vuoksi olivat menettäneet elävyytensä, heräsivät nyt taas täyteen voimaansa. Qventin pysähtyi siihen paikkaan, missä hänen korvansa parhaiten saattoi imeä itseensä tuon säveleen, ja seisoi siinä pyssy olkapäällä, suu puoleksi avoinna, korva, silmä ja sielu, kaikki oveen kiintyneinä — ollen pikemmin maalatun vartijankuvan kaltainen kuin elävä vartija, ajattelematta mitään muuta, kuin miten hän, jos mahdollista, saisi jokaisen kerkeästi haihtuvan, suloisen säveleen kiinnitetyksi korvaansa.