Nuo viehättävät säveleet kuuluivat vain epäselvästi — ne raukenivat, alkoivat haihtua ja haihtuivat kokonaan, mutta helähtivät taas uudestaan välistä pitemmän, välistä lyhyemmän hetken perästä. Mutta musiikki, samoinkuin kauneus, onkin usein kaikkein enimmin ihastuttava tai ainakin kaikkein voimallisin nostattamaan mielikuvittelua, kun se vain osaksi tarjoaa suloansa nautittavaksi, ja kuulijan tai katsojan oma mielikuvitus saa itse täyttää kaukaisuuden vuoksi epäselviksi jääneet kohdat; ja Qventin'illä sitä paitsi oli muutenkin kyllin miettimisen aihetta tuon lumoavan musiikin lomahetkinä. Sen jälkeen mitä hän oli enonsa sotakumppaneilta kuullut sekä mitä hänen läsnäollessaan juhlasalissa oli tapahtunut, hän saattoi nyt varmasti päättää, että hänen korviansa lumoava sireeni ei ollut, niinkuin hän aikaisemmin aivan yksinkertaisesti oli luullut, halvan kapakanisännän tytär tai sukulainen, vaan sama valepuvussa kulkeva, onneton kreivitär, jonka tähden nyt kuninkaat ja herttuat olivat pukeutumaisillaan rautahaarniskoihin ja ojentamaisillaan peitsiään. Tuhannet hurjat mielikuvittelut, jommoisia sillä romanttisella, seikkailuista rikkaalla aikakaudella niin helposti saattoi syntyä romanttisessa, seikkailuihin palavassa nuorukaisessa, saattoivat hänet kokonaan unohtamaan paikan, missä hän todenteolla ruumiillisesti oleskeli, rakennellen sen sijaan omia hurmaavia pilvilinnojaan. Mutta yhtäkkiä ne kaikki armottomalla tavalla rikottiin — kova käsi tarttui kiinni hänen aseeseensa, ja tyly ääni ihan hänen korvansa juuressa huudahti: »Haa! Pasques-Dieu! uneliaasti te, herra knaappi, näytätte toimittavankin vartijavirkaanne!»
Se ääni oli mestari Pietarin kaikumaton, vaan kuitenkin läpi sydämen käyvä, pilkallinen ääni; ja Qventin, äkisti heräten houreistaan, huomasi häpeällä ja pelästyksellä, että hänen uneksiessaan Ludvig itse — luultavasti astuttuaan sisään jonkun salaoven kautta ja hävittyään seinää myöten tai seinäverhojen taitse — oli huomaamatta päässyt häntä niin likelle, että melkein olisi saattanut ryöstää hänen aseensa.
Hämmästyksen ensi vaikutus oli se, että Qventin tempasi äkisti aseensa irti, niin että kuningas horjahti taaksepäin. Mutta samassa hänessä heräsi myös pelko, että hän, totellen luonnonviettiään, niin sanoaksemme, joka pakoittaa urhoollisen miehen tekemään vastarintaa, kun häneltä yritetään asetta ryöstää, oli sysäyksellänsä vielä enemmän suututtanut kuningasta, joka jo oli vihastunut hänen huolimattomuudestansa. Tämän tunteen vaikutuksen alaisena hän, tietämättä mitä teki, otti pyssynsä, laski sen jälleen olkapäälleen ja seisoi näin liikahtamatta kuninkaan edessä, joka nyt, niinkuin hänellä oli syytä luulla, oli tullut hänen verivihollisekseen.
Ludvigin tyrannius johtui vähemmän luontaisesta sydämen julmuudesta ja armottomuudesta kuin kylmäverisestä valtioviisaudesta ja arasta epäluuloisuudesta; mutta hänessä oli hiukan tuota pilkallista tylyyttä, joka teki, että hän yksityisissä keskusteluissa oli kova tyranni, ja että se tuska, jossa hän tämmöisissä tilaisuuksissa näki toisten ihmisten olevan, huvitti häntä. Siitä huolimatta ei hän nyt kauemmin jatkanut kiusaamistaan, vaan sanoi ainoastaan: »Tämän-aamuinen apusi on yltäkyllin maksanut näin nuoren soturin huolimattomuuden. — Oletko saanut ruokaa?»
Qventin, joka pikemmin luuli tulevansa lähetetyksi yliprovossin käsiin, kuin saavansa tämmöisiä mieltä hyvittäviä sanoja kuulla, vastasi nöyrästi, ettei ollut saanut päivällistä.
»Poika parka», virkkoi Ludvig tavallista laupiaammalla äänellä, »nälkä on hänet tehnyt uneliaaksi. — Kylläpä tiedän, että sinun ruokahalusi on oikea susi», jatkoi hän, »ja täytyyhän minun pelastaa sinut siitä pedosta niinkuin sinä pelastit minut toisesta. — Sinä olet siinäkin asiassa menetellyt viisaasti, ja siitä sinua kiitän. — Kestätkö vielä tunnin ajan ruuatta?»
»Vaikkapa vuorokaudenkin, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Durward, »muuten en olisi oikea Skotlannin poika.»
»Vaan enpä minä, vaikka saisin toisen kuningaskunnan lisäksi, tahtoisi sitten olla se piirakka, jonka kimppuun sinä kävisit semmoisen paaston perästä», nauroi kuningas. »Mutta nyt ei olekaan puhe sinun päivällisestäsi, vaan omastani. Tänään olen pöytävieraikseni, vain kolmen kesken, kutsunut kardinaali Balue'n sekä Burgundin lähettilään — tuon Crévecoeur'in kreivin — ja jotakin saattaisi tapahtua — piru on aina kaikkein ahkerimmin liikkeellä, kun viholliset välirauhan ehdoilla tulevat yhteen.»
Hän vaikeni ja seisoi ääneti katsellen synkästi, miettivästi eteensä.
Koska kuninkaalla ei näyttänyt olevan kiire jatkaa puhettaan, uskalsi
Qventin viimein kysyä, mitä hänen tulisi tehdä siinä tilaisuudessa.
»Sinun tulee seisoa vartijana ruokapöydän vieressä, ladattu pyssy varalla», sanoi kuningas, »ja jos kavaluutta tapahtuu, ampua kavaltaja kuoliaaksi.»