»Tapahtukoon niin, minun kunnon opettajani, ja sitten saatte nähdä, mitä se merkitsee, kun Ranskan kuningas on kiitollisuudenvelassa. Me olemme päättäneet, jollei tähtien asema sitä kiellä — ja oma halpa tietomme on saattanut minut siihen luuloon, että tähdet ovat hankkeellemme suosiolliset — panna vaikka oman persoonamme vaaralle alttiiksi saadaksemme nuo epäkristilliset sodat estetyiksi.»
»Kaikki pyhimykset auttakoot teidän jumalista aikomustanne, herra kuningas», lausui tähtienennustaja, »ja varjelkoot teidän pyhää persoonaanne!»
»Kiitoksia, oppinut isä! — Tässä ensialuksi teille pieni lahja arvokkaan kirjastonne kartuttamiseksi.»
Hän pisti kirjan alle pikkuisen kullalla täytetyn kukkaron. Ludvig oli säästäväinen taikauskoisuudessaankin ja arveli vuosipalkankin kylliksi kiinnittävän tähtienennustajan hänen palvelukseensa; hänellä oli siis mielestään oikeus käyttää Martivallen taitoa hyväkseen huokealla hinnalla suurissakin pulmissaan.
Tällä tavoin annettuaan niin sanoaksemme juomarahan vuosipalkollisellensa, Ludvig kääntyi hänestä Durward'in puoleen. —»Seuraa minua», sanoi hän, »sinä kelpo Skotlannin poikani, joka sekä taivaan sallimuksesta että maallisen majesteetin valinnasta olet määrätty rohkeaan urhotekoon. Kaikki on varustettava valmiiksi, niin että voit pistää jalkasi jalustimeen juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin pyhän Martin kello lyö kaksitoista. Minuuttia aikaisempi tai myöhempi lähtö häiritsisi meidän hankkeellemme suosiollisesti tuikkivaa tähtiasemaa.»
Näin sanoen kuningas poistui kamarista nuoren henkivartijansa kera; mutta niinpian kuin he olivat poistuneet tähtienennustaja päästi valloilleen tunteita, jotka erosivat kerrassaan niistä, jotka näyttivät täyttävän hänen rintansa niin kauan kuin kuningas oli läsnä.
»Tuota saituriorjaa!» sanoi hän, punniten kukkaroa kourassansa — sillä hän tuhlasi rahoja aivan rajattomasti ja oli siis alituisessa puutteessa. — »Tuota halpamielistä, ryysyistä renkiä! Perämiehenkin vaimo antaisi enemmän saadakseen tietää, onko hänen miehensä päässyt eheänä meren ahtaista salmista. Hänkö ikänä saisi vilahdukseltakaan osaa ihmistä jalostuttavista tieteistä! — Niin, silloin kun saaliinhimoisista ketuista ja ulvovista susista tulee kelpo soittoniekkoja! Hänkö oppisi selittämään taivaankannen loistavia merkkejä! — Niin, silloin kun likaisista myyristä tulee ilveksiä. — Post tot promissa — niin monin lupauksin houkuteltuaan minut loistavan Mattiaksen hovista, missä hunnilainen ja turkkilainen, kristitty ja pakana, Moskovan tsaarikin sekä Tatarian khaani kilpaa ja kuormittain kantoivat minulle lahjojansa — luuleeko hän, että minä jään asumaan tähän vanhaan linnaan, niinkuin peipponen häkkiinsä, valmiina laulamaan niin pian kun hänen tekee mielensä viheltää, ja tyytymään siemeniin sekä veteen? — Eipä niinkään! — aut inveniam viam, aut faciam — minäpä keksin jonkun keinon. Kardinaali Balue on viisas ja antelias — tämän kysymyksen saatan hänen tietoonsa, ja syyttäköön sitten herra kardinaali itseänsä, jolleivät tähdet puhu hänen mieltänsä myöten.»
Hän otti taas halveksitun kukkaron käteensä ja punniskeli sitä. »Saattaisipa», sanoi hän, »ehkä kuitenkin joku kallis kivi tai suurihintainen helmi olla tuohon halpaan koteloon kätkettynä — olenpa kuullut hänen joskus voivan olla tuhlaavan anteliaskin, kun hän sille päälle sattuu, tai hänen etunsa sitä vaatii.»
Hän tyhjensi kukkaron, joka sisälsi kymmenen kultakolikkoa, ei sen enempää eikä vähempää. Tähtientietäjä vihastui silmittömäksi. —»Luuleeko hän, että minä tämmöisestä koiranhinnasta viitsin käyttää hänen hyväkseen taivaallista tiedettäni, jota olen tutkinut armenialaisen Istrahov'in abotin luona, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen nähnyt päivän valoa, ja kreikkalaisen Dubraviuksen luona, jonka sanotaan osanneen kuolleitakin herättää, ja käynyt sheikki Ebn Halinkin luolassa keskellä Thebaidan erämaata? — Ei, Jumala varjelkoon! — se, joka pitää oppia halpana, joutukoon turmioon oppimattomuutensa vuoksi. Kymmenen kolikkoa! — Melkeinhän minua hävettää tarjota tuommoista mitätöntä summaa Toinettelle uuden rintasoljen ostamista varten.»
Näin puhuen vimmastunut tietäjä pisti nuo halveksitut kultakolikot suureen vyöllä riippuvaan laukkuun, jota Toinette ynnä muut tuhlaavaisuuden kiihoittimet tavallisesti tyhjensivät paljoa kiireemmin kuin mitä meidän oppinut herramme kerkesi täyttää kaikella opillaan.