Mrs. Mac-Candlish haki sitten esille Brownin hänelle jättämän käärön; siinä oli mustalaisen kukkaro. Nähdessään sen monipuolisen sisällön kallisarvoisuuden onnitteli mrs. Mac-Candlish ajatuksissaan itseään niistä varokeinoista, joihin oli ryhtynyt ennen kuin luovutti talletettavansa mr. Glossinille. Tämä taasen oli näköjään puolueettoman vilpittömänä ensimäinen ehdottamaan, että kalleuksista laadittaisiin tarkka luettelo, jotta ne sitten annettaisiin diakoni Bearcliffin haltuun, kunnes ne lähetettäisiin kuninkaan oikeuston rikosasiain osastoon. Hän ei halunnut, huomautti hän, omasta kohdastaan olla vastuussa esineistä, joilla näytti olevan melkoisen suuri arvo ja jotka epäilemättä oli mitä katalimmalla tavalla saatu.
Emäntä oli nyt yhä innokkaampi toimittamaan valaistusta asiaan, sillä kukkaron sisältö todisteli hänelle tehokkaasti, ettei hänen vieraansa voinut olla kelpo väkeä. Hän huomautti nyt Glossinille, että hänen kyytimiehensä ja tallirenkinsä olivat kumpainenkin nähneet muukalaisen jäällä sinä päivänä, jona nuori Hazlewood sai vammansa.
Lukijaimme vanha tuttava Jaakko Jabos kutsuttiin ensimäisenä esille. Avoimesti myönsi hän nähneensä ja puhutelleensa sinä aamuna muukalaista, joka hänen tietääkseen oli edellisen yönsä ollut Gordonin Vaakunassa.
"Mille tolalle käännyitte puheissanne?" kysyi Glossin.
"Käännyimmekö? Häi eihän me siinä mihin käännytty, jäällä vain painallettiin suoraan kohti rantaa."
"Mutta mistä te puhelitte?"
"Ka, kysymyksiähän tuo vain teki niinkuin vieras ainakin", vastasi kyytimies, johon näkyi hänen emännästään siirtyneen vastaanhangotteleva ja umpimielinen henki.
"Mutta mitä kysymyksiä?" tivasi Glossin.
"No, ihmisistähän vain, jotka pelasivat; Jaakko Stevensonista kanssa, joka maalia piti, ja naikkosista, ja sen semmottoisesta."
"Mistä naisista? ja mitä hän heistä kyseli, Jaakko?" jatkoi kuulustelija.