"Malttakaas — mitä onkaan tehtävissä?" tuumitteli Glossin ahdistuneesti. "En uskalla laskea teitä vapaalle jalalle — mutta eikö teitä voitaisi matkalla pelastaa — totta tosiaan — sana luutnantti Brownille — ja minä lähettäisin saattueenne rantatietä myöten."
"Ei, ei! Sepä ei lyö leiville — Brown on kylmänä — ammuttu — arkkuun pantu, hyvä mies — paholainen on korjannut hänen luunsa."
"Kuollut? — ammuttu? Woodbournessa kai?" kysyi Glossin.
"Ja, mynheer."
Glossin vaikeni — mielentuska herutteli hikikarpaloita hänen otsalleen, vastapäätä istuvan kovapintaisen pahantekijän levollisesti kierittäessä mälliä poskessaan, tuliristikolle mehua ruiskauttaen. "Tulisi tuho", aprikoitsi Glossin itsekseen, "ehdoton tuho, jos perillinen ilmestyisi esille — ja mikä saattaisikaan sitten olla seurauksena noiden miesten kanssa yksissä juonissa olemisesta? Mutta on kovin niukasti aikaa toimenpiteisiin… Kuulkaahan, Hatteraick; en voi päästää teitä vapaaksi — mutta sellaiseen paikkaan voin teidät sijottaa, missä voitte vapauttaa itsenne — mielellänihän aina autan vanhaa ystävää. Minä teljetän teidät vanhaan linnaan yöksi ja annan noille miehille kaksinkertaisen annoksen grogia.[35] Mac-Guffog suistuu satimeen, johon hän teidät pyydysti. Varushuoneessa, joksi sitä nimitetään, ovat ikkunan kanget rapistuneet lahoiksi, eikä se ole kahtatoista jalkaa korkeammalla maan pinnasta, ja lunta on paksulta."
"Mutta renkaat", sanoi Hatteraick kahleitansa katsellen.
"Kuulkaahan", sanoi Glossin, astuen työkalulaatikolleen ja ottaen esille pienen viilan, "tuossa on teille ystävä, ja porraspolun tunnette rantaan".
Hatteraick ravisteli kahleitaan haltioissaan, kuin olisi jo ollut vapaudessaan, ja yritti ojentaa kytkettyjä käsiään suojelijaansa kohden. Glossin laski sormensa huulilleen ja vilkaisi varovasti ovelle, jatkaen sitten ohjeitaan:
"Paettuanne teidän on paras mennä Derncleughin Harjalle."
"Donner! Se kätkö meni pilalle."