"Lempo! No, varastakaa sitte rantahietiköltä minun veneeni, ja painakaa selälle. Mutta jääpykää sitte hiljoilleen Warrochin kärkeen, kunnes minä tulen teitä tapaamaan."
"Warrochin kärkeen?" kertasi Hatteraick, jälleen ähmissään. "Luolaanko, hä? Mieluummin menisin minne hyvänsä muuanne — es spuckt da! — vakuuttavat hänen haamunsa varmasti kävelevän. Mutta, donner und blitzen, enhän häntä elävänäkään kartellut enkä kuolleenakaan pelkäämään rupea. Strafe mich die hölle! älköön ikinä sanottako, että Dirk Hatteraick konsanaan säikkyi paholaista sen enempää kuin koiraa! Minä siis värjötän siellä, kunnes näen teidät?"
"Niin juuri", vahvisti Glossin, "ja nyt minun pitää kutsua miehet sisälle". Ja sen hän tekikin.
"En saa mitään tolkkua kapteeni Jansonista, joksi hän itseänsä sanoo, Mac-Guffog, ja nyt on myöhä lähteä köryyttämään häntä piirikunnan vankilaan. Eikö tuolla ylhäällä vanhassa linnassa olekin eräs holvihuone?"
"On kyllä, sir; minun setäni, konstaapeli, kerran vanhan Ellangowanin aikana piti muuatta miestä siellä kolme päivää. Mutta sitä nousi aika häly — asiaa käsiteltiin viidentoista oikeudessa."
"Tuon kaiken tiedän, mutta tämä mies ei siellä kovinkaan pitkää aikaa viivy — se kelvatkoon hätävaraksi yhtä yötä varten, pelkäksi pidätyshuoneeksi tutkinnon lomassa. Siihen tullaan pienen kammion kautta, johon te saatte sytyttää itsellenne tulen, ja minä lähetän teille kyllälti tavaraa saadaksenne olonne mukavaksi. Mutta muistakaa lukita vanki tyrmäänsä; ja kuulkaahan, antakaa hänenkin saada tuli holvihuoneeseen, vuodenaika vaatii sitä. Kenties hän huomenna puhuu suunsa puhtaaksi."
Ohjeensa annettuaan sekä määrättyään miehille runsaasti ruokavaroja ja väkijuomia, tuomari lähetti vartionsa viettämään yötä vanhaan linnaan, vahvasti toivoen ja uskoen, etteivät he käyttäisi aikaansa valvomiseen eivätkä rukoilemiseen.
Ei tarvinnut peljätä, että Glossin itse sinä yönä nukkuisi ylen sikeästi. Hänen asemansa oli äärimäisessä vaarassa, sillä konnankoukuilla onnistuneen elämän suunnitelmat näyttivät yhtähaavaa luhistuvan hänen yltään ja ympäriltään. Hän laskeusi levolle ja heittelehti kauvan turhaan pieluksellaan.
Vihdoin hän nukahti, mutta ainoastaan nähdäkseen isäntänsä — milloin kalman kalpeus kasvoillaan, kuten viimeksi, milloin muuntuneena nuoruuden täyttä voimaa uhkuvaksi kostajaksi, joka läheni karkottamaan häntä isiensä maahovista. Sitte hän oli kauvan vaeltavinaan karua nummea, kunnes viimein saapui majatalolle, josta kuului iloista mellastusta, ja sisälle astuessaan hän ensimäiseksi kohtasi Frank Kennedyn, musertuneena ja hurmeissaan kuten oli Warrochin kärjen hietiköllä virunut, mutta höyryävä punssimalja kädessään. Sitte näkymö vaihtui tyrmäksi, missä jo kuolemaan tuomittu Dirk Hatteraick tunnusti rikoksiaan papille.
"Verityön jälkeen", puheli katuva, "me vetäydyimme lähellä olevaan luolaan, jonka tiesi vain yksi mies koko piirikunnassa. Väittelimme mitä tehdä lapselle ja ajattelimme luovuttaa sen mustalaisille, kun kuulimme takaa-ajajien huhuilevan toisilleen. Yksi mies vain tuli suoraan luolallemme, sama, joka sen salaisuuden tiesi — mutta me teimme hänet ystäväksemme, maksamalla puolet pelastamiemme tavarain arvosta. Hänen neuvostaan veimme lapsen Hollantiin apulaivassamme, joka seuraavana yönä saapui korjaamaan meidät rannikolta. Se mies oli —"