"Ei, minä kiellän sen! — en se minä ollut!" sopersi Glossin, ja tuskassaan ponnistellen lausuakseen epäyksensä selvemmin heräsi hän.
Omatunto se kuitenkin oli tämän näkysarjan tuottajana. Tuntien salakuljettajien piilot paljoa paremmin kuin kukaan muu, oli hän toisten eri suunnilta etsiskellessä mennyt suoraa päätä luolaan, ennen kuin oli Kennedyn murhastakaan kuullut, odottaen tapaavansa hänet heidän vankinaan. Hän tuli heidän luokseen jotakin välittelyä ajatellen, mutta tapasikin heidät syyllisen kauhun valtaamina; murhaan jouduttanut raivo alkoi kaikissa, paitsi Hatteraickissa, painua katumukseksi ja peloksi.
Glossin oli silloin varaton ja kovin velkaantunut, mutta hän oli jo saanut mr. Bertramin kallistamaan korvansa esityksilleen ja hänen suopean mielenlaatunsa oivaltaen havainnut helpoksi rikastua hänen kustannuksellaan, kunhan miesperillinen olisi poissa tieltä, jolloin maaomaisuus joutuisi heikon ja tuhlaavaisen isän mielinmäärin hallittavaksi. Hetkellisen voiton ja jatkuvan edun yllyttämänä hän otti vastaan salakuljettajain kauhuissaan tarjoaman lahjuksen sekä autteli ja rohkaisi heidän aikomustaan ryöstää pois hänen hyväntekijänsä lapsi, joka jäljelle jätettynä olisi ollut kyllin vanha kuvailemaan näkemäänsä veristä kohtausta.
Ainoa lieventävä seikka, jota Glossinin nokkeluus kykeni omalletunnolleen hokemaan, oli kiusauksen suuruus ja äkillisyys, se kun käsitti juuri ne edut, joita hän oli kauvan hautonut mielessään, ja lupasi vapauttaa hänet ahdingosta, joka oli jo käymäisillään hänelle ylivoimaiseksi. Sitä paitsi yritti hän ajatella, että hätävarjelus määräsi hänen käyttäytymisensä. Hän oli jossakin määrin rosvojen vallassa ja intteli kovasti omalletunnolleen, että jos hän olisi heidän tarjouksensa evännyt, ei hän kenties olisi saanut huutamaansa apua kylliksi ajoissa, vaikka läheltäkin tulevana, pelastuakseen miesten käsistä, jotka vähemmästäkin yllykkeestä olivat vastikään tehneet murhan.
Syyllisen tunnon tuskallisten aavistusten kalvamana Glossin nousi nyt vuoteeltaan ja katseli ulos yöhön. Kertomuksemme kolmannessa luvussa jo kuvailemaamme maisemaa peitti nyt lumi, ja maan kirkas valkovaippa loi vastakohdalleen merelle mustansinervän vivahduksen. Lumipeitteistä maisemaa voidaan käsitteellisesti sanoa kauniiksi, mutta siihen ajatusyhtymänä liittyvä vilu ja autius sekä verrattain harva liikenne antavat sille kolean, vieraan ja onean tunnun. Tavallisessa tilassaan meille tutut esineet ovat joko huvenneet tai niin oudosti muuntuneet, että luulemme tähystelevämme tuntematonta maailmaa. Mutta sellaisissa ajatuksissa ei tämän pahan miehen mieli liikkunut. Hänen katseensa tapaili vanhan linnan jättiIäismoisia ja jylhiä ääriviivoja. Suunnattoman jyhkeästä kylkitornista kiilui kaksi valoa, toinen holvihuoneesta, johon Hatteraick oli teljetty, toinen hänen vartijainsa haltuun annetusta viereisestä kammiosta.
"Onko hän päässyt pakenemaan, vai päässeekö ollenkaan? Ovatko nuo miehet vartioineet, jotka eivät koskaan ennen ole valppaita olleet, täydentääksensä minun tuhoni? Jos hän aamullakin on tuolla, niin hänet on lähetettävä vankilaan; Mac-Morlan tai joku toinen ryhtyy asiaan — hän joutuu ilmi — tuomitaan — ja kostoksi kertoo kaikki! —"
Näiden kiduttavien ajatusten nopeasti pyöriessä Glossinin mielessä näki hän valoista toisen pimenevän, kuin olisi tumma esine asettunut ikkunaan. Sepä jännittävä hetki!
"Hän on suoriutunut kahleistaan! — hän reutoo ikkunan kankia — ne ovat varmasti ihan mureiksi ruostuneet, niiden täytyy myödätä! Voi, hyvä Jumala, ne ovat pudonneet ulospäin; kuulin niiden kalahtavan kiviin! — melu ei voi olla heitä herättämättä — paha periköön hänen hollantilaisen kömpelyytensä! Valo pilkottaa jälleen vapaasti — ne ovat temmanneet hänet ikkunasta ja sitovat häntä huoneessaan! Ei, hän oli vain toviksi peräytynyt putoavien kankien säikäyttämänä — hän on taas ikkunassa — nyt pimenee valo kokonaan — hän on tunkeutumassa ulos! —"
Raskas jysähdys ilmotti Hatteraickin pudottautuneen maahan, ja pian jälkeenpäin näki Glossin varjomaisen haamun hiipailevan pitkin valkeata rantaviirua ja saapuvan veneen kohdalle. Uusi pelon aihe!
"Hän ei omin voiminsa jaksa lykätä sitä vesille", jupisi Glossin itsekseen; "minun täytyy rientää sen roiston avuksi. Mutta ei! liikkeelle hän on sen saanut, ja nyt, Jumalan kiitos, sen purje pullistuu kuutamossa — niin, nyt se on tuulen vietävänä — sallisipa taivas sen riehua myrskynä, joka hänet pohjaan upottaisi!"