Tämän viimeisen sydämellisen toivotuksen jälkeen hän yhä tarkkaili veneen kulkua Warrochin kärkeä kohti, kunnes häämyistä purjetta ei enää erottanut synkistä aalloista, joiden harjoilla se lipui. Varmistuneena siitä, että lähin vaara oli väistetty, hän hieman levollisempana palasi syylliselle pielukselleen.
34 luku.
KUMPPANUKSET NEUVOTTELEVAT.
Suuri oli seuraavana aamuna oikeudenpalvelijain säikähdys ja hämminki, kun huomasivat vankinsa paenneen. Mac-Guffog ilmestyi Glossinin eteen pää sekavana konjakista ja pelosta ja sai mitä ankarimmat torut velvollisuutensa laiminlyömisestä. Tuomarin kiukun näytti laannuttavan vain hänen kiihkeytensä saada vankinsa takaisin, ja varkaanottajat, jotka ilomielin riensivät pois hänen kamalan ja vimmaisen katsantonsa tieltä, lähetettiin joka suunnalle (paitsi oikealle) tavottamaan pahantekijää. Erityisesti esitti Glossin tarkoin tutkisteltavaksi Derncleughin Harjaa, jossa toisin ajoin kaikenlaisia yökulkureita majaili.
Siten hajaannutettuaan poliisinsa eri tahoille riensi hän itse syrjäteitse Warrochin metsän läpi Hatteraickin kanssa sopimaansa kohtaukseen, toivoen tältä nyt laajemmin, kuin edellisen illan neuvottelu salli, kuulevansa Ellangowanin perillisen maahantuloa koskevia seikkoja.
Koukutellen kuin koiralaumaa kartteleva kettu yritti Glossin lähetä yhtymyspaikkaa tavalla, joka ei jättäisi mitään selvää osotusta hänen tolastaan. "Antaisipa taivas tuiskuta lunta", toivotteli hän pilviin pälyillen, "jotta askeleitteni jäljet häviäisivät. Jos oikeuden palvelijoista joku ne äkkäisi, niin hän seuraisi vainua perille asti kuin verikoira ja yllättäisi meidät. Minunpa täytyy laskeutua rantaan ja koettaa ryömiä kallioiden alitse eteenpäin."
Niinpä hän melkoisella vaivalla kapusi alas kallioilta ja kömpi edelleen näiden ja lähenevän nousuveden välitse, milloin tähystäen ylös nähdäkseen, väijyttiinkö hänen liikkeitään kallioiden reunalta, milloin vilkaisten tutkivasti ulapalle, etsien katseellaan venettä, johon hänen hiiviskelynsä voisi näkyä.
Mutta itsekkään huolenkin tunteet väistyivät tuokioksi, kun Glossin sivuutti paikan, mistä Kennedyn ruumis oli löytynyt. Sitä oli merkitsemässä kallion järkäle, joka oli syöksynyt yläpuolella kohoavan seinämän reunasta joko ruumiin mukana tai perässä. Lohkare oli nyt kuoreutunut pienillä nilviäisillä sekä ripsuuntunut hauteroilla ja heitteillä; mutta vieläkin poikkesi se muodoltaan ja rakenteeltaan ympäristön hajallisista paateroista.
Hänen vapaaehtoiset kävelynsä, senhän arvaa, eivät olleet milloinkaan johtaneet tälle paikalle, joten hänen nyt ensi kertaa kamalan tihutyön jälkeen tultuaan sinne näky heti palasi kauhuineen hänen mieleensä. Hän muisti, miten hän oli syyllisellä tunnolla hiipinyt likeisestä lymypaikasta ja kiihkeästi, mutta varoen, sekaantunut ruumista ympäröitsevään hirmustuneeseen ryhmään, peljäten jonkun kysyvän, mistä hän tuli. Muisti hän myöskin, millä tietoisella pelolla hän oli kartellut pöyristyttävää näkyä. Jälleen kajahteli hänen korvissaan isäntänsä hurja huutelu: "Lapseni! lapseni!"
"Hyvä Jumala!" huudahti hän; "ja kannattaako kaikki voittamani tuon hetken tuskaa ja tuhansia kalvavia pelkoja ja kauhuja, jotka sittemmin ovat elämääni katkeroittaneet! Voi, sydämestänipä soisin viruvani missä tuo onneton mies maatuu, ja hänen seisovan tässä terveenä ja elävänä! Mutta nämä pahottelut ovat kaikki liian myöhäisiä."