Tukahuttaen sen vuoksi tunteensa ryömi hän eteenpäin luolalle, joka oli niin lähellä ruumiin löytöpaikkaa, että salakuljettajat olivat saattaneet piilostaan kuunnella väkijoukon eri arvailuja heidän uhrinsa kohtalosta. Mutta pääsy heidän turvapaikkaansa oli täydellisesti kätkössä. Ketunreiän kokoinen aukko oli kallion seinämässä ihan erään ison mustan kielekkeen takana, joka pystyssä kohoten salasi sen vierailta ja samalla oli viittana niille, jotka sitä säilynänsä käyttivät. Paaden ja kallion loma oli hyvin ahdas, ja kun siihen oli kasautunut hietaa ja muuta rojua, ei tarkinkaan etsintä olisi onteloa ilmaissut ennen kuin nuo nousuveden sullomat täytteet olisi poistettu. Paremmaksi varmuudeksi olikin tätä tyyssijaa käyttävillä salakuljettajilla tapana luolaan tultuaan täyttää aukko väljilleen kasatuilla kuihtuneilla levillä, jotka siten näyttivät aaltojen heittelemiltä. Dirk Hatteraick ei ollut tätä varokeinoa unohtanut.
Rohkeudestaan ja kovapintaisuudestaan huolimatta tunsi Glossin sydämensä pamppailevan ja polviensa hytkyvän yhteen, valmistautuessaan tunkeutumaan tähän salaisen rikoksen pesään neuvotellakseen pahantekijän kanssa, jota hän täydellä syyllä piti mitä hurjaluontoisimpana ja turmeltuneimpana miehenä. "Mutta hänellä ei ole mitään etua minun vahingoittamisestani", oli hänen lohduttavana mietteenään. Hän tutki sentään taskupistoolejaan, ennen kuin siirsi syrjään tukkeet ja nelinkontan ahtautui luolaan.
Käytävä oli alussa matala ja soukka, jotta siitä mies juuri ryömimään mahtui, mutta avartui moniaan kyynärän päästä jokseenkin tilavaksi korkeakupuiseksi holviksi. Verkalleen nousevaa pohjaa peitti mitä puhtain hiekka. Ennen kuin Glossin oli jaloilleen päässyt murisi Hatteraickin käheä ja hillitty ääni ontelon perältä:
"Hagel und donner! — tekö siellä?"
"Oletteko pimeässä?"
"Pimeässä? Jeeveli, olen vainenkin", ärisi Dirk Hatteraick; "missä minulla tuikku olisi?"
"Minä toin valoa"; ja Glossin kaivoi taskustaan tulukset, sytyttäen pienen lyhdyn.
"Teidän täytyy jotain nuotiotakin tehdä, sillä jeeveli minut periköön, ich bin ganz gefroren!"
"Kylmähän täällä kylläkin on", mukasi Glossin, keräillen kasaan lahonneita tynnyrinkimpiä ja kalikoita, jotka olivat olleet luolassa kenties siitä asti kun Hatteraick siellä viimeksi asusti.
"Kylmä? Schneewasser und hagel, on riivatusti — sain pysytyksi hengissä vain teutaroimalla tätä kirottua holvia ylös ja alas ja ajattelemalla, mitä kaikkia iloisia kemuja olemme täällä pitäneet."