"Nein — kaikki kuolleita, ammuttuja, hirtettyjä, hukkuneita, kaikki kadotuksen kuilussa. Brown oli viimeinen — kuolleita kaikki paitsi Mustalais-Kaaperi, ja hän muuttaisi maasta, jos tarjottaisiin rahtunen rahaa — tai pysyy oman nahkansa takia vaiti — taikka pitää vanha Meg, hänen tätinsä, omansa takia hänen kitansa lukossa."
"Mikä Meg?"
"Meg Merrilies, se vanha mustalaisvelhon ruoja."
"Elääkö hän vielä?"
"Ja."
"Ja tässä maassa?"
"Ja, tässä maassa. Hän oli äskeis-yönä Derncleughin Harjalla Vanbeest Brownin peijaissa kahden minun mieheni ja muutamien omien heimolaishylkyjensä kanssa."
"Siinä on toinen tyrsky edessä, kapteeni! Eikö hän vinkaise, mitäs arvelette?"
"Ei hän — hän ei rakoile — hän vannoi kautta lohen,[36] että ellemme nulikalle mitään vahinkoa tuota, ei hän ikinä ilmaise, miten nuuskijan kävi. Katsokaahan, hyvä mies, vaikka minä tiimellyksen tuimuudessa tulin hotaisseeksi häntä sapelillani ja vihlaisin käsivarteen haavan, ja vaikka hän oli pitkät ajat jälkeenpäin pinteessä siitä lainvalvojienne käsissä, niin jeeveli vieköön, olipa vanha Meg uskollinen kuin teräs."
"No, kyllähän asia on kuten sanotte", vastasi Glossin. "Ja kuitenkin, jos hänet voitaisiin viedä meren yli Zeelandiin, tai Hampuriin, tai — taikka — minne tahansa, tietäkää, niin se ei olisi hullummaksi."