"Ja hänen tyttärensäkin", huomautti Brown hytkähtelevin sydämin, "kuuluu joutuvan hienoon sukuun naimisiin?"
"Mitä, Hazlewoodienko?" sanoi kippari. "Eikä mitä, joutavaa juoruilua se vain on. Jok'ikisena sunnuntaina nuori herra ratsasti kotiin Ellangowan-vainajan tyttären kanssa — ja tyttäreni Peggy on Woodbournessa palveluksessa ja sanoo olevansa varma siitä, ettei nuori Hazlewood ajattele miss Manneringista sen enempää kuin kuka tahansa."
Katkerasti soimatessaan omaa äkkipikaista syöksymistään vastakkaiseen uskoon kuuli Brown kuitenkin ihastuen, että epäilykset Julian uskollisuudesta, joiden perusteella hän oli noin harkitsemattomasti toiminut, olivatkin todennäköisesti kaikkea perää vailla. Kuinka epäedullisessa käsityksessä täytyikään Julian sillävälin hänestä olla! Mitä saattoikaan hän ajatella sellaisesta käyttäytymisestä, jonka mukaan hänen rakastajansa esiintyi välinpitämättömänä sekä hänen mielenrauhastaan että heidän suhteensa eduista? Ukon välit Woodbournen väkeen tuntuivat tarjoavan turvallisen ilmottautumismuodon, jota hän päätti käyttää hyväkseen.
"Tyttärenne palvelee Woodbournessa? — Minä tunsin miss Manneringin Intiassa, ja vaikka nykyään olen alemmalla tasolla elämässä, on minulla hyvät toiveet siitä, että hän harrastaisi minun hyvääni. Riitaannuin kovaksi onnekseni hänen isänsä kanssa, joka oli päällikköni, ja olen varma siitä, että nuori neiti koettaisi lepyttää häntä minua kohtaan. Kenties voisi tyttärenne antaa hänelle minulta kirjeen siitä asiasta, tuottamatta häiriötä hänen ja isän välille?"
Kaikenlaatuisen salakuljetuksen ystävänä ukko auliisti meni vastuuseen kirjeen uskollisesta ja salaisesta perille toimittamisesta. Heti heidän Allonbyhyn saavuttuaan Brown siis kirjotti miss Manneringille, ilmaisten sydämensä pohjasta katuvansa ajattelemattomuutensa seurauksia ja rukoillen häntä suomaan kirjottajalle tilaisuuden suullisesti selitellä ja saada varomattomuutensa anteeksi. Hän ei katsonut turvalliseksi yksityiskohtaisesti kertoa harhaannuksensa syitä ja yritti ylimalkaan lausua sanottavansa niin epämääräisesti, että kirjeen joutuessa vääriin käsiin olisi vaikea sekä ymmärtää sen varsinaista sisällystä että saada kirjottajasta vihiä. Tämän kirjeen otti ukko uskollisesti viedäkseen tyttärelleen Woodbourneen; ja koska hän tai hänen aluksensa säännöllisillä asioillaan taas pian poikkeisi Allonbyhyn, niin lupasi hän myöskin ottaa haltuunsa vastauksen, jos nuori neiti sen hänelle jättäisi.
Vainottu matkamiehemme etsi Allonbysta sellaista asumusta kuin soveltui sekä hänen tilapäiselle vähävaraisuudelleen että halulleen pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista. Tässä tarkotuksessa hän omaksui Dudley-ystävänsä nimen ja ammatin, hänellä kun oli sen verran harjaannusta piirtimen käytössä, että saattoi todentaa tekeytymisensä majatalon isännälle. Matkatavaroitaan hän oli odottelevinaan Wigtonista; hän pysytteli huoneessaan mikäli mahdollista ja odotti tuloksia kirjeistä, joita oli lähettänyt asiamiehelleen, Delaserrelle ja everstiluutnantilleen.
Ensinmainittua hän pyysi lähettämään rahaa; Delaserrea hän vannotti yhtymään hänen seuraansa Skotlannissa, jos suinkin mahdollista, ja everstiluutnantilta hän anoi sellaista arvoasemansa ja maineensa todistusta, ettei voitaisi mitenkään epäillä hänen olevan kunniallinen herrasmies ja upseeri. Rahapulaan joutumisen kiusallisuus painoi hänen mieltään niin ahdistavasti, että hän kirjotti siitä asiasta Dinmontillekin, pyytäen tilapäistä taskulainaa. Hän oli nimittäin vakuutettu siitä, että kuuden- tai seitsemänkymmenen penikulman päähän Kaarlolasta piankin ehtisi vastaus ja suotuisa; tarpeensa syyksi hän selitti joutuneensa rosvojen käsiin heidän erottuansa. Kärsimättömästi, mutta suorastaan mitään pahaa pelkäämättä, hän sitten odotteli vastauksiansa.
Postinkuljetus oli siihen aikaan paljoa vitkallisempaa kuin mr. Palmerin nerokkaan keksinnön jälkeen, se on hänen kirjetuttujensa puolustukseksi huomautettava. Ja mitä kunnon Dinmontiin erityisesti tulee, sai hän harvoin enempää kuin yhden kirjeen vuosineljännestä kohden, paitsi milloin hänellä oli joku käräjäjuttu ja sen vuoksi säännöllistä toimitettavaa postikaupungissa. Siksi viipyikin hänen kirjeenvaihtonsa tavallisesti kuukauden tai pari pistettynä postimestarin ikkunaan lentokirjasien, piparikakkujen, sämpyläin ja arkkiviisujen sekaan. Sitä paitsi oli siihen aikaan tapana, ja paikoitellen hiukan vieläkin, antaa kirjeen kaupungista kenties kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan toiseen kaupunkiin kulkiessaan kiertää parisen sataa penikulmaa ennen perille tuloaan, mistä oli yhteisenä etuna kirjeen perinpohjainen tuulettuminen, postilaitoksen tulojen karttuminen moniailla pennyillä ja kirjeenvaihtajien kasvattaminen kärsivällisyyteen.
Näiden asianhaarain johdosta oleskeli Brown useita päiviä Allonbyssa minkäänlaista vastausta saamatta, ja hänen mitä säästeliäimminkin hoidellut rahavaransa alkoivat olla kovin vähissä, kun muuan nuori kalastaja toi hänelle seuraavan kirjelmän:
"Olette toiminut mitä julminta varomattomuutta osottaen. Olette näyttänyt, kuinka vähäisen voin luottaa vakuutuksiinne, että rauhani ja onnellisuuteni ovat teille kalliit; ja äkkipikaisuutenne on ollut vähällä aiheuttaa peräti suuressa arvossa pidetyn ja kunnioitetun nuoren miehen kuoleman. Pitääkö minun sanoa enemmän? — pitääkö minun lisätä, että olen itsekin ollut huonona sairaana rajuutenne ja sen tuloksien johdosta? Ja, voi! tarvitseeko minun vielä edelleen mainita, että olen tuskallisella mielellä ajatellut niiden luultavaa vaikutusta teihinkin, niin vähän syytä kuin olettekin minulle antanut huolestuakseni teistä? C. on lähtenyt kotoa useiksi päiviksi; mr. H. on melkein täydellisesti parantunut; ja minulla on aihetta luulla, että syyllisyys on kohdistunut kokonaan toiselle suunnalle kuin oikeaan vikapäähän. Älkää kuitenkaan rohjetko tulla tänne. Kohtalomme tielle on liian pelottavia tapauksia sattunut, minun voidakseni enää ajatellakaan uudistaa kirjeenvaihtoa, joka niin usein on kamalaa onnettomuutta uhannut. Hyvästi siis, ja uskokaa, ettei kukaan voi toivottaa teille onnea vilpittömämmin kuin