J. M."
Kirje sisälsi sellaista neuvontaa, jota useinkin nimenomaan tarkotetaan
johtavaksi ihan vastakkaiseen menettelyyn kuin sen suosittamaan.
Niin ainakin arveli Brown, heti kysäisten kalastajalta, tuliko hän
Portanferrystä.
"Sieltähän minä", vastasi nuorukainen; "minä olen vanhan Willie
Johnstonen poikia, ja tuon kirjeen sain Peggy-sisareltani, joka
Woodbournessa pesijättärenä palvelee".
"Milloin purjehditte sinne, hyvä ystävä?"
"Nousuveden aikaan tänä iltana."
"Minä palaan teidän kanssanne; mutta kun mieleni ei tee Portanferryyn, niin haluaisin teidän laskevan minut maihin johonkin muuhun kohtaan."
"Se käypi helposti laatuun", myöntyi nuorukainen. Silloisilla halvoillakin hinnoilla kutistui Brownin kukkaro peräti laihaksi hänen maksettuaan asuntonsa ja ruokansa sekä hankittuaan toisen vaatekerran, jonka teki välttämättömäksi sekä turvallisuus että asunsa kunnollinen huolehtiminen. Hän jätti postikonttoriin määräyksen kirjeittensä kääntämisestä Kippletringaniin, jonne aikoi mennä ottamaan takaisin talletuksensa mrs. Mac-Candlishilta. Myöskin tunsi hän velvollisuudekseen asettua oikeaan henkilöllisyyteensä heti kun saisi tarvittavat todisteet sen tueksi, ja kuninkaan armeijassa palvelevana upseerina antaa ja ottaa vastaan mitä selittelyä nuoren Hazlewoodin kanssa tulisi tarpeellisiksi. Ellei hän ole kerrassaan aivan visapää, ajatteli hän, niin tottapahan hänen täytyy myöntää minun menettelyni vain ehdottomaksi tulokseksi omasta ylimielisestä käyttäytymisestään.
Ja niinpä oli hän taaskin viilettämässä Solwayn lahdella. Tuuli oli vastainen ja viskeli sadettakin, ja he ponnistelivat sitä vastaan ilman suurtakaan apua nousuvedestä. Alus oli raskaassa lastissa, osaksi kai salakuljetustavaroita vieden, ja vaarui syvällä aallokossa. Brown oli kasvanut merimiehenä ja todella useimmissakin voimailun lajeissa harjaantunut; hän antoi voimakasta ja tehoisaa apuansa soutamisessa tai toisinaan veneen ohjailussa, joka vaati yhä suurempaa varovaisuutta, sillä tuuli yltyi ja teki matkan vaaralliseksi, puuskuessaan tämän rannikon hyvin vuolasta vuorovettä vastaan.
Vihdoin he koko yön lahdella risteiltyään olivat aamulla erään kauniin lahdekkeen edustalla Skotlannin rannikolla. Sää oli nyt lenseämpi. Jonkun aikaa hiutuneen lumen oli edellisen yön sademyrsky tyyten pyyhkäissyt pois. Etäisemmillä vuorenhuipuilla oli lumivaippa kyllä säilynyt, mutta kaikki avoin maa oli paljaana, paitsi missä jokunen pälvi ilmaisi tavallista korkeampia nietoksia olleen. Talvisessakin asussaan viehätti rannikko mieltä. Rantajuova vaihtelevine polvinensa, lovinensa ja kaarinensa häipyi silmän kantamattomiin molemmin puolin tuollaisena muuntelevana ja mutkittelevana, mutta kuitenkin soreana ja juohevana viivana, jota silmä niin mielellään seuraa. Ja eri rantamuodot tekivät sen korkeuspiirteet yhtä virkistävän moninaisiksi kuin ääriviirukin oli; toisin paikoin olivat jyrkät kalliot rannan harjoina, toisaalla taasen kohoili loivasti pyöristyviä rinteitä rannan hietiköltä. Erilaiset rakennukset heijastivat joulukuun aamun talvikimmellystä, ja lehdettömätkin metsät antoivat maisemalle kodikkaan taustan.
Brown tunsi mielessään sen viehätyksen heräävän, jota aisti ja tuntehikkuus aina saavat luonnon ihanuuksista niiden äkkiä auetessa silmän eteen öisen matkan koleuden ja synkkyyden jälkeen. Kuka voisikaan ottaa eritelläkseen sitä selittämätöntä tunnetta, joka sitoo lapsuudenseutunsa kukkuloihin vuorisessa maassa syntyneen henkilön, — kenties sekaantui joitakin aikaisia mielteitä, tehonsa säilyttäneinä kauvan jälkeen vaikutteensa unohtumisen, niihin mielihyvän tunteisiin, joilla näky hänen poveansa paisutti.