Kivilaji oli tavattoman kovaa, ja työn vaikeudesta kertoi kalastaja, että työmies olisi voinut illalla hatussaan kantaa kotiin kaikki päivän kuluessa irti iskemänsä sirpaleet. Tämä pikku laituri liittyi jo useasti mainittuun karkeatekoiseen porraspolkuun, joka johti vanhasta linnasta rantaan. Laiturilta pääsi myöskin rantahietikolle, kapuamalla kallioiden yli.
"Teidän on parempi astua maihin tässä", sanoi nuorukainen, "sillä hyökyaallokko tyrskii korkealla Shellicoat-kiven luona, eikä ole yllämme rihmaakaan kuivana, jahka saamme lastimme puretuksi. Ei, ei!" (toisen tarjotessa rahaa) "te olette tehnyt työtä matkanne edestä ja paljoa paremmin tehnytkin kuin yksikään meistä. Hyvästi vain; onnea matkallenne."
Hän työnsi veneensä ulomma, viedäkseen lastinsa lahden vastakkaiselle rannalle, ja Brown jäi kalliopenkereelle raunioiden alapuolelle, kädessään myttynen, jossa olivat hänen Allonbyssa pakosta ostamansa pikku matkatarpeet.
Ja siten, — tietämätönnä kuin vento vieras ja hetkellisesti hyvinkin kiusallisessa pulassa, joskaan ei hädässä, — ilman ainoankaan ystävän tukea useiden satojen penikulmien alueella, — raskaasta rikoksesta syytettynä ja melkein pennittömänä, mikä oli yhtä suuri paha kuin kaikki muu, — vaivautunut vaeltaja noin monen vuoden kuluttua ensi kertaa läheni linnan jäännöksiä, jossa hänen esi-isänsä olivat melkein kuninkaallisesti vallinneet.
41 luku.
VANGITSEMINEN.
Brown tuli Ellangowanin linnaan takaportista, joka oli merkeistä päättäen ollut aikoinaan hyvin huolellisesti lujitettu. Hänen nyt astuttuaan isiensä asuinsijaan nimitämmekin häntä oikealla sukunimellään Bertramiksi. Hän kiersi toisesta rapistuneesta huoneustosta toiseen, hämmästellen joidenkuiden rakennuksen osien mahtavaa lujuutta, toisien jyhkeää ja mieleenpainuvaa uhkeutta ja kaiken suuremmoista laajuutta. Kahdessa vierekkäisessä huoneessa hän näki äskeisen asumisen merkkejä. Eräässä pienessä kammiossa nimittäin oli tyhjiä pulloja, puoleksi kaluttuja luita ja kovia leivänkannikoita. Viereisessä holvihuoneessa, jonka vankka ovi oli jätetty auki, hän näki ison olkikasan, ja molemmissa oli nuotion jäännöksiä. Kuinka mahdoton olikaan Bertramin aavistaa, että moiset mitättömät seikat johtuivat välittömästi tapauksista, jotka koskivat hänen menestystään, kunniaansa, ehkäpä henkeänsäkin!
Uteliaisuuttansa tyydytettyään nopealla silmäilyllä linnan sisustaan Bertram nyt astui isosta holvikaaresta maan puolelle ja pysähtyi ihailemaan siitä avautuvaa ylevää maisemaa. Turhaan yritettyään arvailla Woodbournen asemaa ja jokseenkin tarkoin määrättyään Kippletringanin, hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan uhkeita raunioita, joissa oli vastikään kierrellyt. Häntä viehätti suunnattoman kookkaiden pyörötornien jyhkeä ja harvinainen teho, niiden porttiholvin pielessä kohoavina antaessa kaksin verroin jylhyyttä ja majesteettisuutta korkealle, mutta synkälle holvikaarelle. Kiveen veistetty ikivanhan suvun vaakunakilpi, jossa tunnuskuvana oli kolme sudenpäätä, oli ripustettu poikittain kypärin ja töyhdön alle; jälkimäinen esitti nuolen lävistämää kyyristynyttä sutta. Molemmin puolin seisoi kannattajina luonnollisessa tai isommassakin koossa seppelepäinen ja vyötetty hengenpelastusmies, kädessään pitäen juuriltaan tempaistua tammea.
"Tämän prameuden omistaneiden voimallisten paroonien jälkeläiset", ajatteli Bertram, seuraten sitä tavallista aatosjaksoa, jota tuollaiset näyt kiehittelevät mielessä, "omistavatko he edelleenkin maat, joiden linnottamiseen nuo olivat noin suuria töitä tehneet? Vai ollevatko vaeltajia, kenties tietämättömiä esi-isiensä maineestakin ja vallasta, muukalaisrodun pitäessä heidän perintöomaisuuttansa hallussaan? Miksi", ajatteli hän pitkittäen mietteillensä kulkua, "miksi jotkut näyt herättävät ajatuksia, jotka ikäänkuin kuuluvat aikaisen ja häämyisen muiston unelmiin, sellaisiin mitä vanha bramiini-ystäväni olisi sanonut edellisen elämäkauden kajasteluksi? Unemmeko näöt siten sekavina leijuvat muistissamme ja tulevat tajutuiksi sellaisten todellisten esineiden esiintyessä, jotka suhteessa tai toisessa vastaavat niiden mielikuvituksessamme herättämiä ilmiöitä? Kuinka usein osummekaan seuraan, jota emme ole milloinkaan ennen tavanneet, ja kuitenkin painuu mieleemme salaperäinen ja epämääräinen tietoisuus, etteivät näkymö, puhujat tai aihe ole ihan uusia; vieläpä tuntuu meistä kuin voisimme aavistella sitä keskustelun osaa, johon ei ole vielä tultu! Niin on minunkin laitani näitä raunioita tähystellessäni, enkä voi häätää sitä ajatusta, että nämä jykevät tornit ja tuo syväholvisten ja koroisten kaarien alitse kulkeva tumma käytävä, jota piha takaa hämärästi valaisee, eivät ole minulle aivan outoja. Onko mahdollista, että ne ovat olleet minulle lapsuudessani tuttuja ja että minun on niiden lähettyvillä haettava ystäviä, joista lapsuudellani on vielä hellän heikko muisto ja jotka aikaisin vaihdoin niin ankariin rasittajiin? Mutta Brown, joka ei luullakseni olisi minua pettänyt, aina kertoi minulle, että minut tuotiin itärannikolta, isäni kaaduttua kahakassa; ja kylliksi muistan kamalaa väkivallan kohtausta hänen selityksensä vahvistukseksi."
Nuori Bertram oli linnaa paremmin katsastellakseen sattunut asettumaan melkein samalle paikalle, missä hänen isänsä oli kuollut. Sen merkkinä oli vanha vankka tammi, puistikkorivin ainoa; sitä nimitettiin Tuomiopuuksi, Ellangowanin paroonit kun olivat sitä käyttäneet telotuksiin. Omituiseksi yhteensattumaksi osui Glossin sinä aamuna ilmestymään paikalle erään henkilön kanssa, jolta hän tapasi kysellä neuvoja muutamanlaisissa asioissa. Hänellä oli nyt mielessään joitakuita korjaustöitä ja ison lisärakennuksen teettäminen, ja kun häntä eivät suurestikaan miellyttäneet jäännökset, jotka niin likeisesti liittyivät entisten asujain suuruuteen, oli hän päättänyt uuteen rakennukseensa käyttää rauniolinnan kiviä. Niinpä hän kapusi ylös rinnettä, kintereillään kerran edellä mainittu maanmittari, joka tarpeen tullen toimi jonkunlaisena arkkitehtinäkin; pohjapiirustuksissa ja muussa sellaisessa Glossin luotti omaan taitoonsa. Bertramin selkä oli heihin päin, tulijain noustessa ylös vierua, ja haaraisen puun oksat kattoivat hänet kokonaan, joten Glossin ei vierasta huomannut ihan likellekään ehdittyään.