"Niin, sir, kuten olen teille jo monasti maininnut, Vanhasija on oiva hakatun kiven louhos, ja kartanolle olisi parempi jaoittaa se kerrassaan maan tasalle, koska se on vain salakuljettajain kätkönä."
Silloin Bertram pyörähti päin Glossinia vain kahden kyynärän päässä ja virkahti: "Hävittäisittekö tämän vanhan, uhkean linnan, sir?"
Hänen kasvonsa ja äänensä olivat niin peräti samat kuin parhaana aikana hänen isänsä, että Glossin melkein luuli haudan luovuttaneen kuolleensa, kuullessaan hänen huudahduksensa sekä nähdessään noin äkillisen ilmestyksen isäntänsä hahmossa miltei täsmälleen samalla paikalla, missä hän oli viimeisen kerran hengähtänyt! Aivan hetimiten sai hän kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, elähtyneenä siitä sykähdyttelevästä ajatuksesta, ettei hänen edessään mikään toisen maailman asukas seissyt, vaan vääryyttä kärsinyt mies, jonka voisi pieninkin näppäryyden puute hänen taholtaan johtaa tietämään oikeutensa ja keinot niiden voimaansaattamiseksi hänen täydelliseksi tuhokseen. Kuitenkin oli saatu täräys niin sekaannuttanut hänen ajatuksensa, että hänen ensimäisessä kysymyksessään vavahteli säikky.
"Jumalan nimessä, miten te tänne tulitte?" henkäisi Glossin.
"Mitenkö tänne tulin?" kertasi Bertram puhuttelun juhlallisuutta kummeksuen. "Nousin maihin neljännestunti takaperin pikku satamassa linnan alapuolella ja käytin hetken joutolomaa näiden uhkeiden raunioiden silmäilemiseen. Toivoakseni ei käynti ole ollut kiellettyä?"
"Kiellettyäkö, sir? — ei, sir", vastaili Glossin jonkun verran vapaammin hengittäen; sitte hän kuiskasi joitakuita sanoja kumppanilleen, joka oitis poistui alas kartanolle päin. "Kiellettyä, sir? — ei, sir, — te tai ken tahansa herrasmies on tervetullut tyydyttämään uteliaisuuttaan."
"Kiitän, sir", sanoi Bertram. "Tätä sanotaan Vanhaksisijaksi, olen kuullut?"
"Niin, sir, erotukseksi Uudestasijasta, tuolla alhaalla olevasta talostani."
Seuraavan kaksinpuhelun aikana oli Glossin toiselta puolen kiihkeä kuulemaan, mitä paikallisia muistoja nuori Bertram oli säilyttänyt lapsuutensa näyttämöistä, toiselta puolen taasen pakotettu äärimäiseen varovaisuuteen vastauksissaan, jottei herättäisi tai edistäisi aatosyhtymäin uinailevaa jaksoa jollakin nimellä, sananparrella tai tapaustiedolla. Hän kärsikin runsaasti ansaittuja tuskia koko kohtauksen aikana; kuitenkin voimistivat hänen ylpeytensä ja etunsa kuten pohjois-amerikalaisen intiaanin urhous häntä kestämään kidutuksia, joita yhtaikaa tuottivat syyllisen omantunnon, vihan, pelon ja epäilyksen kiistailevat pistokset.
"Haluaisin kysyä, sir", virkkoi Bertram, "sen suvun nimeä, jolle nämä mahtavat rauniot kuuluvat?"