"Ne ovat minun omaisuuttani, sir; nimeni on Glossin."
"Glossin — Glossin?" kertasi Bertram kuin olisi vastaus ollut hiukan odottamaton; "suokaahan anteeksi, mr. Glossin; olen väliin kovin hajamielinen. — Saanko kysyä, onko linna kauvankin ollut suvussanne?"
"Sen luullakseni ammoisina aikoina rakensi Mac-Dingawaieksi nimitetty suku", vastasi Glossin, luonnollisista syistä salaten tutumman Bertram-nimen, se kun olisi voinut herättää muistoja, joita hän tahtoi tuuditella lepoon, ja hämäännyttäen karttelevalla vastauksella kysymyksen oman omistuksensa ajasta.
"Ja miten luette tuon puoleksi häipyneen tunnuslauseen, sir", sanoi
Bertram, "joka on hakattu kiekuraan vaakunataulun yläpuolelle?"
"Minä — tuota — minä en tosiaankaan tiedä", vastasi Glossin.
"Minä sen tulkitsisin: 'Oikeus antaa valtaamme kantaa'."
"Jotakin sellaista se luullakseni on", sopersi Glossin.
"Saanko kysyä, sir", jatkoi vieras, "onko se teidän sukunne tunnuslause?"
"E-e-ei-ei-ei meidän. Tuo on luullakseni entisten väkien tunnuslause — minun on — minun on — minulla on ollut omastani hiukan kirjeenvaihtoa Edinburghin vaakunatoimiston virkamiehen mr. Cummingin kanssa. Hän sanoo Glossinien vanhaan aikaan käyttäneen tunnuslauseenaan: 'Ken osaa, se ottaa'."
"Jos on mitään epätietoisuutta olemassa, sir", arveli Bertram, "niin minä teidän sijassanne omaksuisin vanhan tunnuslauseen, joka minusta tuntuu noista kahdesta paremmalta".