Glossinin kieli jo takelsi kitalakeen, joten hän vastasi vain nyökkäyksellä.
"On kummallista", puheli Bertram, suunnaten katseensa vaakunaan ja holvikäytävään, ja osittain puhutellen Glossinia, osittain ikäänkuin ääneensä ajatellen, "on kummallista, mitä kepposia muistimme meille tekee. Vanhan ennustuksen, tai laulun, jonkunlaisen sananlaskun tai muun sellaisen katkelmia johtuu mieleeni tuon tunnuslauseen kuullessani — niin — se on outoa sanahelinää:
"Yö loppunsa näki, meni väärältä väki, kun Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää —"
"En saa muistetuksi viimeistä säettä — joku erityinen mäki — mäki siinä varmastikin on loppusointuna, mutta sen edellinen sana ei tule kielelleni."
"Kirous kielesi kahlitkoon", jupisi Glossin; "muistat kerrassaan liian paljon!"
"Noihin aikaisiin muistoihin liittyy muitakin säkeitä", pitkitti nuori mies. "Kuulkaahan, sir, onko näillä seuduin liikkeellä mitään laulua Man-saaren kuninkaantyttärestä, joka karkasi skotlantilaisen ritarin kumppaniksi?"
"Minä olen maailman mitättömin mies muinaistarujen alalla", vastasi
Glossin.
"Osasin sellaisen balladin päästä päähän", sanoi Bertram, "ollessani vielä lapsi. Jätin Skotlannin, synnyinmaani, hyvin nuorena, ja kasvattajani vastustivat kaikkia yrityksiäni kotimaani muiston säilyttämiseksi, kait poikamaisen haluni takia, joka houkutteli minua karkaamaan heidän hoidostaan."
"Varsin luonnollista", änkkäsi Glossin ahdistuneesti kuin ei hän olisi äärimäisilläkään ponnistuksilla saanut huuliansa avatuksi neljännestuumaa väljemmälle, niin että hänen sanansa olivat pinnistettyä mutinaa, joka peräti poikkesi hänen tavallisesta täyteläisestä, rohkeasta ja julkeasta äänestään. Hänen sävynsä ja käyttäytymisensä koko tämän keskustelun aikana tuntui suorastaan hänen voimakkuuttansakin ja ryhtiänsä lyyhistyttävän, joten hän näytti kutistuvan omaksi varjokseen, joka siirteli milloin toista, milloin toista jalkaa eteen ja taaksepäin, kumarteli hartioitaan kiekutellen, hypisteli liiviensä nappeja, liitti kätensä yhteen, vuorotellen, — sanalla sanoen, hän oli ilmitulon tuskissa kiemurteleva kehno lurjus. Näitä ilmeitä ei Bertram ollenkaan tarkannut, häntä kun omien aatostensa virta vei edelleen. Vaikka hän puhuttelikin Glossinia, ei hän kuulijaansa kuitenkaan paljoakaan ajatellut, vaan pikemmin tutkisteli omien tunteittensa ja muistinsa hämminkiä.
"Niin", haastoi hän, "säilytin kieleni merimiesten keskuudessa, joista useimmat puhuivat englantia, ja johonkin soppeen yksikseni päästyäni tapasin hyräillä tuota laulua alusta loppuun asti. Olen sen nyt lopen unohtanut — mutta sävelen muistan hyvin, vaikken osaa arvata, mikä sen nyt niin elävästi johtaa mieleeni."