Hän otti taskustaan flageolettinsa ja soitti yksinkertaisen sävelmän. Soinnut nähtävästi herättivät samoja aatoksia neitosessa, joka rinteen puolivälissä hyöri palttinan valkaisuhommissa, kauniin lähteen luona, josta linna oli aikoinaan ottanut vetensä. Hän laulahti heti heleästi:
"Nuo onko Forthin poukamat, vai Deenkö rannat rauhaisat, ja armaat metsät Warrochin, joit' aina kaipasin?"
"Kautta taivaan", huudahti Bertram, "ihan sama balladi! Minun täytyy tytöltä opetella sanat."
"Tuhannen tulimaista!" ajatteli Glossin; "ellen saa tähän sulkua, niin kaikki tulee ilmi. Horna nielköön kaikki balladit ja niiden sepustajat ja vinkujat! Ja tuon lemmon letukan myös, jonka pitikin tässä kirkumaan äityä!" —. "Siihen on teillä aikaa joskus vastakertana", hän sanoi ääneensä; "tällähaavaa" — sillä nyt hän näki sanansaattajansa palaavan muutamien miesten kanssa ylös rinnettä — "tällähaavaa meidän on hiukan puheltava vakavammista asioista".
"Mitä tarkotatte, sir?" kysäisi Bertram äkkiä käännähtäen ja oudoksuen toisen käyttämää äänenpainoa.
"No, sir, mitä siihen tulee — nimenne lienee Brown?" sanoi Glossin.
"Ja entä sitten, sir?"
Glossin vilkaisi olkansa yli, nähdäkseen kuinka likelle apujoukko oli päässyt; tämä saapui joutuisasti. "Vanbeest Brown, ellen erehdy?"
"Ja entä sitten, sir?" vastasi Bertram, yhä kummastuneempana ja tyytymättömämpänä.
"No, siinä tapauksessa", lausui Glossin, huomatessaan ystäviensä jo ehtineen penkereelle heidän lähelleen, "siinä tapauksessa vangitsen teidät kuninkaan nimessä!"