Seuraavana aamuna varhain lähdettiin Bertramia viemään säilytyspaikkaansa Portanferryyn samoilla vaunuilla, joilla hänet oli Hazlewoodin hoviin tuotukin, mukanaan kaksi äänetöntä ja yrmeää saattajaansa. Tuo rakennus oli pienen merisataman tullihuoneen vieressä, ja molemmat sijaitsivat niin lähellä rantahietikköä, että oli tarpeellista suojella takaosaa korkealla ja lujalla vallivarustuksella, joka suunnattoman isoista kivenjärkäleistä rakennettuna loiveni hyökyä kohden; tämä useasti kohosikin hyrskehtimään sen seinustalle asti. Edustaa ympäröitsi korkea muuri; sisäpuolella oli pikku pihatto, jolla rakennuksen kurjien asujanten sallittiin toisinaan saada liikuntaa ja ilmaa. Vankilaa käytettiin ojennuslaitoksena ja toisinaan kappelina piirikunnan vankilalle, joka oli vanha ja liian kaukana Kippletringanin puoleisesta piirikunnan kolkasta, ollakseen aina mukavasti tavotettavissa.
Tämän levähdyspalatsin vartijana oli Mac-Guffog, se oikeudenpalvelija, joka ensin oli pidättänyt Bertramin ja nyt oli hänen saattajanansa. Hän ohjasi vaunut ihan ulkoportin eteen ja astui itse ulos kutsumaan vahtimiehiä. Hänen kolkutuksensa kumu hälytti pari-, kolmekymmentä ryysyläispoikaa, jotka herkesivät uittelemasta pienoispursiaan ja -fregattejaan vuoksen jättämissä suolaisen veden lampareissa ja kiireesti parveilivat ajopelien ympärille katsomaan, ketä onnetonta olentoa oltiin luovuttamassa tyrmään "Glossinin ihka uusista kaleeseista". Monia ketjuja ja telkiä jymäyteltiin raskaasti ennen kuin portin avasi mrs. Mac-Guffog, pelottava ilmiö naiseksi, hän kun voimiltaan ja päättäväisyydeltään kykeni säilyttämään järjestystä mellastavien asukasten kesken ja käyttämään niin sanottua kotikuria miehensä ollessa poissa tai osuttua ottamaan liiallisen annoksen itseänsä väkevämpää. Tämän amatsoonin morajava ääni, joka käreydessään veti vertoja hänen omien salpojensa ja telkiensä rauskeelle, hajaannutti piankin joka suunnalle pikku veitikat, jotka olivat tunkeutuneet hänen kynnykselleen. Sitte hän puhutteli herttaista aviopuolisoansa:
"Vireästi nyt, mies, ja toimita teikari ulos, mitä kuhnailet?"
"Kitasi kiinni ja mene hemmettiin, senkin —", vastasi hänen rakas miehensä, lisäten vielä kaksi voimallista puhuttelusanaa, joiden toistamisen pyydämme saada jättää sikseen. Sitte Bertramiin kääntyen:
"No, tuletko maalle, poikaseni, vai pitääkö meidän taluttaa?"
Bertram astui alas vaunuista; konstaapeli tarttui häntä kaulukseen samassa kun hän jalkansa maahan laski ja laahasi hänet vastustelemattomanakin kynnyksen yli, pikku sanskulottien luikkaillessa sellaisen matkan päästä, kuin mrs. Mac-Guffogilta uskalsivat. Tuskin oli hän kolkon porttikäytävän sisäpuolella, kun jo vartijatar jälleen pudotti alas ketjunsa, veti eteen telkensä, väänsi molemmin käsin tavattoman isoa avainta, otti sen lukosta ja pisti avaraan punaisesta kankaasta ommeltuun sivutaskuun.
Bertram oli nyt ennen mainitulla pienellä pihatolla. Pari kolme vankia maleksi kivityksellä ja ikäänkuin virkistäysi hetkellisestä vilahduksesta, jonka heille oli avautuva portti suonut likaisen kadun vastapäisestä reunasta. Eikä tätä voi pitää kummana, kun ajattelee heidän näköalansa muulloin rajottuneen vankilansa rautaristikkoiseen julkipuoleen, pihaton korkeisiin ja tummiin muureihin, heidän yllään kaareutuvaan taivaanlakeen ja jalkojensa alla kumisevaan kivitykseen. Tuollainen maiseman samuus runoilijan ilmaisumuotoa käyttääksemme "oli kuormana silmän uupuneen", synnyttäen toisissa tylyä ja tylsää ihmisvihaa, toisissa sitä sydämen sairautta, joka saapi elävään hautaan jo suljetun toivoilemaan vielä hiljaisempaa ja erillisempää leposijaa.
Heidän pihalle astuttuaan antoi Mac-Guffog Bertramin seisahtua kotvaseksi silmäilemään onnettomuustovereitansa. Hänen kiertelevä katseensa kohtasi kasvoja, joihin syyllisyys, apeus ja alhainen hurjailu olivat poltinmerkkinsä painaneet; tuhlarin, huijarin, varkaan, vararikkoisen velallisen, "nuuruvan hupsun ja leiskuvan hullun", jotka viheliäinen säästeliäisyys oli koonnut kolkon laitoksen yhteisiksi asujamiksi. Hänen sydäntään kouri sanomaton inho hetkellisestäkään saastumisesta noiden seurassa.
"Toivoakseni, sir", hän virkahti vartijalle, "aiotte määrätä minulle erillisen säilytyshuoneen?"
"Ja mitä minä siitä kostuisin?"