Tätä armollisesti luvatessaan hän saattoi Bertramin sisälle ja työnsi hänet ylös jyrkkiä ja kaitaisia kiviportaita, joiden päässä oli vankka raudalla kotkattu ja vaarnoilla lujitettu ovi. Oven takana oli soukka käytävä tai parveke, jossa oli kolme koppia molemmin puolin, kurjia holveja, tärkeimpinä huonekaluinaan rautasänky ja olkialunen. Mutta taustalla oli hiukan kunnollisemman näköinen pieni huone; se nimittäin vähemmän muistutti tyrmää ja paremminkin "huonoimman majatalon huonointa huonetta", ellei ota lukuun oven isoa lukkoa ja rautaketjua sekä ikkunan tukevaa rautaristikkoa.
Huone oli jonkunlainen sairaala vangeille, joiden terveydentila vaati jotakin lievennystä; ja sen toiselta vuoteelta olikin juuri laahattu ulos Donald Laider, Bertramin aiottu makuutoveri, koettamaan eivätkö puhtaat oljet ja whisky paremminkin parantaisi hänen vuorottelevaa kuumettaan. Häätämisen oli pannut toimeen mrs. Mac-Guffog, miehensä tehdessä sopimuksiaan Bertramin kanssa pihalla, tällä kelpo vaimolla kun oli ollut selkeä aavistus tavasta, jolla neuvottelu ehdottomasti päättyisi. Nähtävästi ei karkotus ollut luonnistunut ilman käsivoimankin käyttöä, sillä telttisängyn tapaisesta oli tolppa katkennut, niin että katos ja uutimet riippuivat esille puoliväliin soukkaa kamaria kuin taistelun mellakassa puolittain vaipuva päällikön lippu.
"Älkää tuon rikkeytymisestä huoliko, kapteeni", sanoi mrs. Mac-Guffog, joka nyt seurasi heitä huoneeseen. Selkänsä sitte vangille kääntäen hän niin sievästi kuin se toimenpide salli sivalsi polvestaan vanusilkkisen sukkanauhan ja käytti sen katkenneen sängyntolpan liittämiseen ja kiinnittämiseen — kulutti sitte enemmän nuppineuloja kuin hänen vaatetuksestaan mukavasti liikeni sovitellakseen vuodeuutimet kiehkuroiksi, ravisteli makuuvaatteita hieman paikoilleen, heitti niiden yli risaisen tilkkupeitteen ja lausui huoneessa nyt olevan "vähän niinkuin piti".
"Ja tuossa on teidän vuoteenne, kapteeni", viitaten jyhkeään nelitolppaiseen rojoon, joka melkoisesti laskeutuneen permannon epätasaisuuden takia — rakennus oli kyllä uusi, mutta urakalla teetetty — seisoi kolmella jalalla ja piti neljättä koholla kuin ilmaa kuopien, ollen eteenpäin astuvassa asennossa kuin vaakuna-elefantti vaunujen lautaverhoituksessa, — "tuossa on teidän vuoteenne ja villapeittonne; mutta jos haluatte hursteja, tai patjaa, pielusta taikka pöytävaatteita tai pyyhkeitä, niin siitä on teidän puhuttava minulle, sillä sellainen ei kuulu mieheni alaan" (Mac-Guffog oli tällöin poistunut huoneesta, luultavasti välttääkseen mitään vetoomista tämän uuden kiskomisen johdosta), "eikä hän koskaan puutu näihin asioihin".
"Jumalan nimessä", sanoi Bertram, "toimittakaa minulle mitä siisteys vaatii, ja ottakaa mitä maksua mielitte".
"No, se on sitte pian sovittu, ei me teitä tullaamaankaan ruveta, niin likellä tullikamaria kuin ollaankin. Ja pitänee minun myös toimittaa teille tulta ja päivällistä; mutta päivällisenne ei tänään tule häävi, kun ei tiedetty niin herraskaista asujanta tulevan."
Kiireen kautta nouti mrs. Mac-Guffog sangollisen hehkuvia hiiliä, ja täytettyään kuukausimääriä "kylmillään olleen ruosteristikon" hän ryhtyi pesemättömin käsin järjestelemään sovittuja raiteja (voi, miten erilaisia kuin Ailie Dinmontin!), ja itsekseen jupistessaan siinä askareessa hän tuntui luonteensa piintyneessä pahansisuisuudessa kadehtivan noitakin mukavuuksia, joista sai määrätä maksun. Vihdoin hän kuitenkin läksi, hampaittensa välistä muristen, että hän "mieluummin telkeisi kokonaisen osastollisen kuin passaisi nirsuilevia herroja, joiden päähänpistoista on senkin seitsemän touhua".
Hänen mentyään Bertram huomasi ainoiksi valittavikseen astelemisen pikku huoneessaan liikuntaa varten tai tirkistelyn ulos merelle sellaisina vilahduksina kuin ikkunan pienoiset ruudut sallivat, niitäkin kun vielä lika ja tiuhat rautakanget varjostivat, taikka sitte niiden raa'an sukkeluuden ja lurjusmaisuuden muistomerkkien lueskelun, joita epätoivo oli puoleksi valkaistuihin seiniin tuhrustanut.
Kuultavat olivat yhtä oneat kuin nähtävätkin — peräytyvän vuoroveden kumea pauhina ja tuolloin tällöin käyvän oven mäiskähdys, jota säesti telkien rauske ja saranain narina. Toisinaan hän myöskin kuuli vartijan käheän marinan tai hänen aviosiippansa kimakamman ääntelyn, jossa melkein aina ilmeni tyytymättömyyttä, suuttumusta tai hävyttömyyttä. Joskus vastasi pihalle kytketty iso verikoira raivoisella haukunnalla joutilaille vetelehtäjille, jotka sitä huvikseen härnäsivät.
Vihdoin keskeytti ikävän väliajan pitkäveteisyyden likaisen näköinen palvelushälläkkä, joka teki muutamia päivällisvalmistuksia. Puolipuhdas liina levitettiin kaikkea puhtautta puuttuvalle tammipöydälle. Halkinaisen fajanssilautasen viereen ilmestyi veitsi ja haarukka, joita ei liiallinen puhdistus ollut hivutellut; toiselle sivulle pöytää pystytettiin melkein tyhjä sinappitolppo, ja vastapäiselle laidalle harmaata tai oikeastaan mustahtavaa sekotusta sisältävä suolasalkkari, molemmat samaa ainetta kuin lautanenkin ja kovin ilmeisistä merkeistä päättäen äsken käytettyjä. Piankin jälkeenpäin toi samainen Hebe paistinpannullisen vatkulia, joka oli lämmitetty haileassa vesimeressä suunnattoman rasvamäärän keralla; näihin maukkaisiin herkkuihin lisättyään karkean leivän pyysi hän saada tietää, mitä juomia herra suvaitsi käskeä.