"En mitään", vastasi koulumestari, "scelestissima! — ai — emäntä."
"Saakaa tästä sitte", kehotti toinen, asettaen kulhon hänen eteensä, "tämä se lämmittää sydäntänne".
"Minä en isoa — malefica — häi — mrs. Merrilies!" sillä hän sanoi itsekseen: "haju on suloinen, mutta sen on joku Canidia tai Erikthoe keittänyt".
"Ellette paikalla syö ja puhalla hiukan henkeä itseenne, niin — kautta leivän ja suolan! — minä työnnän sen kulkkutorvestanne alas kauhalla, niin kuumaa kuin se onkin, tahdotte tai ette. Kita auki nielemään, syntinen!"
Sampson oli päättänyt olla uskaltamatta, kammoten sisiliskon silmää, sammakon varvasta, tiikerin sisälmyksiä ja sen sellaista. Mutta muhennoksen tuoksu sulatteli nopeasti hänen itsepintaisuuttaan, joka ikäänkuin norui hänen luistaan vesivirtoina, ja noidan uhkaukset ratkaisivat asian. Nälkä ja pelko ovat oivallisia omantunnon suostuttelijoita.
"Saul", sanoi Nälkä, "juhli Endorin noidan kanssa". — "Ja suola", huomautti Pelko, "jota hän sirotteli ruokaan, osottaa selvästi, ettei tämä ole loihtusyöminkiä, jollaisessa ei sitä maustetta koskaan käytetä". "Ja sitä paitsi", lisäsi Nälkä ensimäisen lusikallisen jälkeen, "se on virkistävää ja maukasta ravintoa".
"Näkyykin keitto kelpaavan?" virkkoi kestitsijätär.
"Kyllä", vastasi koulumestari, "ja minä kiitän sinua — sceleralissima! — tarkotan — mrs. Margaret".
"No niin, syökäähän kylliksenne; mutta jos tietäisitte, miten se on saatua, niin kenties ette siitä niin hyvin pitäisi". Sampsonin lusikka hervahti alas, ollessaan juuri viemässä lastiaan suuhun. "Monta kuutamon väijymähetkeä on tarvittu kaiken tuon keräämiseen", jatkoi Meg; "ne, jotka tuon päivällisen syövät, eivät suurtakaan väliä pitäneet metsästysasetuksistanne."
"Siinäkö kaikki?" ajatteli Sampson, käyden jälleen lusikkaansa käsiksi ja lapioiden miehekkäästi; "en minä sillä perusteella jää ruuan puutteeseen."