"Taidatte nyt ottaa ryypynkin?"
"Kyllä", myönsi Sampson, "conjuro te — piti sanomani, sydämestäni kiitän sinua", sillä ajattelipa hän itsekseen, että sekin jo menisi yksin häpein. Ja niinpä hän ihan tyhjensi konjakkipikarillisen velhon terveydeksi. Tämän kukkuran Megin kestitykselle pantuaan hän tunsi itsensä, kuten sanoi, "valtavasti elävöittyneeksi ja kaikkea mahdollista pahaa pelkäämättömäksi".
"Muistatteko nyt asian?" kysyi Meg Merrilies; "silmienne ilmeestä huomaan olevannekin nyt toinen mies kuin tullessanne".
"Muistan minä, mrs. Margaret", vakuutti Sampson urheasti; "minä luovutan hänen käsiinsä sinetityn lähetyskirjeesi ja lisään mitä suvaitset suusanallisesti julkituoda".
"Sitte minä teen jutusta lyhyen", sanoi Meg. "Pyytäkää häntä ehdottomasti tähyämään tähtiä tänä yönä ja tekemään mitä minä tuossa kirjeessä haluan, niin totta kuin hän soisi:
"että Bertramin oikeuden, Bertramin vallan yhyttää Ellangowanin mäki.
"Olen nähnyt hänet kahdesti, kun hän ei ole minua nähnyt; tiedän milloin hän ensi kertaa oli maassa, ja tiedän mikä hänet on takaisin tuonut. Ylös ja ovelle — viivytte täällä liian kauvan, tulkaa mukanani."
Sampson siis seurasi sibyllaa, joka opasti häntä neljännespenikulman verran metsän halki, lyhyempää oikopolkua myöten kuin hän olisi voinut itselleen löytää. Sitte he poikkesivat valtamaantielle, Megin yhä vinhaa vauhtia astellessa hänen edellään, kunnes saapui pienen kummun laelle, joka kallistui tielle päin.
"Tässä", hän puheli, "seisahtukaa tässä. Katsokaa, miten laskeva aurinko murtautuu tuon pilven läpi, joka on pimittänyt päivän nousua. Katsokaa, mihin sattuu ensimäinen valovirta — Donagildin pyöreään torniin — Ellangowanin linnan vanhimpaan — eikä suotta! Katsokaa, kuinka ilta synkkenee merellä tuon lahdelle laskeutuneen purren yli — ei suotta sekään. — Tässä minä seisoin ihan tällä paikalla", hän jatkoi, suoristautuen täyteen ihmeteltävään mittaansa sekä ojentaen pitkän jäntereisen käsivartensa ja nyrkkiin puristetun kätensä, "tässä minä seisoin kertoessani viimeiselle Ellangowanin lairdille, mikä hänen huonekuntaansa kohtaisi — ja menikö se tyhjään? — ei — liiankin pahasti se osui! Ja tässä, missä katkaisin rauhan sauvan hänen ylitseen — tässä minä seison jälleen — pyytääkseni Jumalaa siunaamaan ja edistämään Ellangowanin oikeata perillistä, joka jo pian saapi omansa; ja paras ylenee hänestä lairdi, mitä on Ellangowan kolmeensataan vuoteen nähnyt. — Minä en ehkä elä sitä näkemään; mutta moni sen näkee virkku silmä, vaikka minun ovat ummistuneet. Ja nyt, Abel Sampson, jos olette koskaan Ellangowanin huonekuntaa rakastanut, menkää viemään viestini englantilaiselle everstille kuin riippuisi elämä ja kuolema joutuisuudestanne!"
Niin sanoen hän äkkiä käännähti pois hämmästelevästä koulumestarista ja saavutti nopein ja pitkin askelin sen metsän suojan, josta oli tullutkin, kohdalta missä se oli maantietä lähinnä. Sampson tuijotti tuokion hänen jälkeensä kuin kivettyneenä kummastuksissaan ja sitte totteli saamaansa käskyä, rientäen Woodbournea kohti hänelle harvinaisella vauhdilla ja kolmasti huudahtaen: "Tavatonta! tavatonta! ta-va-ton-ta!"