47 luku.
VASTAVEHKEITÄ.
Hölmistyneen näköisenä astuessaan eteiseen kohtasi mr. Sampson mrs. Allanin, suopean emännöitsijän, joka oli odottelemassa hänen paluutaan sillä kunnioittavalla huomaavaisuudella, jota Skotlannissa yleensä osotetaan papistoa kohtaan. "Johan tämä nyt on laitaa, mr. Sampson, tämähän on pahempaa kuin koskaan! Te todella tuotatte itsellenne vielä jotakin vauriota noilla pitkillä paastoillanne — mikään ei ole vatsalle niin vahingollista, mr. Sampson! Jos edes ottaisitte joitakuita pipariminttu-pastilleja taskuunne tai antaisitte Barnesin tehdä itsellenne voileipäkääryn."
"Vältä minua!" äännähti koulumestari, hänen mielessään kun vielä pyöri kohtauksensa Meg Merriliesin kanssa, ja asteli ruokasaliin päin.
"Ei, sinne ei teidän kannata mennä; päivällinen on korjattu pois jo tunti takaperin, ja eversti istuu viinipullonsa ääressä; mutta astahtakaa minun huoneeseeni, minulla on sievä paisti, jonka tuossa tuokiossa keittäjätär lämmähyttää."
"Exorciso te!" sanoi Sampson, — "tuota — olen syönyt päivällistä".
"Syönyt päivällistä! Mahdotonta — kenen luona olette te voinut päivällisellä olla, joka ette missään käy?"
"Belsebubin, luullakseni", änkkäsi pappi.
"No, silloin hän on varmasti noiduttu", päivitteli emännöitsijä, päästäen hänet irti; "hän on noiduttu tai sitte järjiltään; ja pitääkin everstin antaa hänen noin elää oman päänsä jälkeen! Voi minua, on tämä surkeata — nähdä liian oppimisen johtavan ihmisiä tuohon tilaan!" Ja näin säälitellen hän vetäysi omalle alueelleen.
Hänen surkuttelunsa esine oli sillaikaa astunut ruokasaliin, missä hänen ulkoasunsa herätti suurta kummastelua. Hän oli kurassa hartioitaan myöten, ja ihon luontaisen kalpeuden olivat vaalentaneet kaksin verroin ruumismaisemmaksi kauhistus, uupumus ja mielenliikutus.