"Se saattaa olla sanoma taivaasta", vastasi koulumestari, "mutta Belsebubin postinhoitajatar sen toimitti. Se oli tuo noita Meg Merrilies, joka olisi pitänyt tervatynnyrin kanssa polttaa kaksikymmentä vuotta takaperin porttona, varkaana, velhona ja mustalaisena."
"Oletteko varma siitä, että se oli hän?" kysyi eversti jännittyen.
"Varmako, kunnioitettava herra? Totisesti ei häntä unohda — Meg
Merriliesin kaltaista ei ole nähtävissä missään maassa."
Eversti asteli vinhaan edestakaisin, aprikoiden itsekseen. "Lähettäisinkö pidättämään eukon — mutta Mac-Morlan on liian etäällä, ja Sir Robert Hazlewood on pöyhkeilevä houkkio. Sitä paitsi on mahdollista, ettei häntä tavatakaan paikalta tai että hänen entinen vaiteliaisuutensa saapi hänet jälleen valtaansa. Ei, minä en tahdo laiminlyödä hänen neuvomaansa menettelyä, vaikka minua sitte narrina pidettäneekin. Monet hänen Iaisensa alottavat pettureina ja lopettavat haltioittuneina, tai noudattavat jonkunlaista pimittelevää käyttäytymistä siltä väliltä, melkein tietämättöminä siitä, milloin he pettävät itseään tai uskottelevat muita. — No, tolani on ainakin selvä, ja jos ponnistukseni ovat hyödyttömiä, niin syynä ei saa olla liiallinen arkailu viisauteni maineesta."
Hän soitti kelloa ja käski Barnesin yksityiseen arkihuoneeseensa, missä antoi hänelle muutamia määräyksiä, joiden tuloksen lukija jälkeenpäin saanee tietää. Meidän on nyt siirryttävä toiseen seikkailuun, joka sekin on tämän merkillisen päivän kerrontaan punottava.
Charles Hazlewood ei ollut rohjennut everstin poissa ollessa käydä Woodbournessa vieraisilla. Manneringin kaikki käyttäytyminen todella oli saattanut hänet siihen käsitykseen, että se olisi epämieluista; ja sellaisen vallan oli menestynyt soturi ja hienosti sivistynyt herrasmies saanut nuoren miehen käytökseen, ettei tämä olisi uskaltanut millään tavoin loukata häntä. Hän näki tai luuli näkevänsä eversti Manneringin yleisestä sävystä, että tämä hyväksyi hänen kiintymyksensä miss Bertramiin. Mutta vielä selvemmin näki hän, miten säädytöntä olisi yrittää yksityistä kirjeenvaihtoa, jota hänen vanhempainsa ei voitu olettaa hyväksyvän, ja hän piti kunniassa tätä heidän välilleen asetettua sulkua sekä Manneringin tähden että hänen asemansa takia, hän kun oli miss Bertramin jalomielinen ja innokas suojelija. "Ei", hän sanoi itsekseen, "minä en vaaranna Lucyni nykyisen turvapaikan mukavuutta, kunnes voin tarjota hänelle oman kodin".
Tämän urhean päätöksensä hän pitikin, vaikka hänen ratsunsakin pyrki vanhaa tapaa kääntämään päänsä Woodbournen puistokujaan isäntänsä joka päivä kahdesti sivuuttaessa talon. Hänen mielensä kuitenkin teki niin kovin pistäytyä vain kysäisemäänkään, miten nuoret neidit jaksoivat ja saattoiko hän olla heille miksikään avuksi eversti Manneringin poissa ollessa, että kiusaus alkoi käydä ylivoimaiseksi. Sen vuoksi hän päätti ollakin siihen enää antautumatta; tyytyen lähettelemään toivotuksia ja kyselyjä sekä sen sellaista Woodbourneen läksi hän kauvan lupailemallensa vierailulle erääseen jonkun matkan päässä asuvaan perheeseen, palatakseen sellaiseen aikaan, että hän olisi Manneringin aikaisimpia vieraita onnittelemassa häntä turvallisesta kotiutumisesta pitkältä ja vaaralliselta matkalta.
Ennakolta oli hän järjestänyt sanoman toimittamisen itselleen heti kun eversti Mannering palaisi, ja sen saatuaan hän päätti jättää jäähyväiset väliaikaiselle seuralleen, aikoen jouduttautua päivälliselle Woodbourneen, missä hän oli suuressa määrin kuten kotonaan. Hän ajatteli asiaa paljoa syvällisemmin kuin oli tarpeellista, ja harkitsi mielihyväkseen, että tällainen esiintyminen näyttäisi yksinkertaiselta, luonnolliselta ja keveältä käyttäytymiseltä.
Mutta kohtalo, jota rakastajat niin paljon valittelevat, oli tässä tapauksessa epäsuotuisa Charles Hazlewoodille. Hänen ratsunsa kengitystä oli muutettava lopullisesti alkaneiden suojailmojen johdosta. Talon rouva suvaitsi viivyskellä omassa huoneessaan hyvin myöhäiseen aamiaistuntiin asti. Hänen ystävänsä piti väen väkiseltä saada näyttää hänelle penikoita, jotka hänen suosikkilintukoiransa oli sinä aamuna saanut. Värit olivat aiheuttaneet hiukan epäilyä isyydestä, ja tämän tärkeän, laillista syntyperää koskevan kysymyksen päättämiseen vaadittiin Hazlewoodin mielipidettä ratkaisijaksi hänen ystävänsä ja hevosrengin välillä; sen tuloksistahan riippui, mitkä poikueesta hukutettaisiin, mitkä pelastettaisiin.
Sitä paitsi viivytti lairdi itse melkoisen kauvan nuoren rakastajamme lähtöä, pitkäpiimäisellä ja ylenpalttisella kaunopuheisuudella yrittäen suositella Sir Robert Hazlewoodille hänen poikansa välityksellä omia erityisiä aatoksiansa erään hankkeissa olevan viertotien suunnasta. On suuri häpeä nuoren rakastajamme käsityskyvylle, että hän kymmenenteen kertaan kuultuaan kaikki selitykset asiasta ei kyennyt oivaltamaan, miten edullista olisi suunnitellun tien kulkea Lang-hirstin, Windyknowen, Goodhousen puiston ja Hailziecroftin halki joen poikki Simonin lampareen kohdalta, yhtyen sitte Kippletringanin valtamaantiehen, sen sijaan kuin olisi vähemmän suotavaa sen rakentaminen englantilaisen maanmittarin viitotuksen mukaan, jolloin se kulkisi suoraan Hazlewoodin parhaitten istutusmetsäin poikki ja viistäisi itse päärakennusta noin penikulmaa läheltä, tärvellen muka alueen yksinäisen viehätyksen.