"Hyvä Jumala, mitä tarkotattekaan?" huudahti nuori Hazlewood; "sananne ja sävynne saisivat minut luulemaan teitä hulluksi, mutta kuitenkin on puheessanne omituista yhtäjaksoisuutta".
"Minä en ole hullu!" vakuutti mustalainen; "minut on teljetty tyrmään hulluna — piesty hulluna — karkotettu hulluna — mutta hullu minä en ole. Kuulkaa, Hazlewoodin Charles Hazlewood: kannatteko kaunaa sitä vastaan, joka teitä haavotti?"
"En, muori, Jumala varjelkoon; käsivarteni on ihan parannut, ja aina olen sanonut, että laukaus oli tapaturmainen. Mielelläni sen sanoisin hänelle itselleenkin."
"Niinpä tehkääkin kuten käsken", vastasi Meg Merrilies, "niin teette hänelle enemmän hyvää kuin hän teille konsanaan pahaa tuotti; sillä jos hänet jätettäisiin vihaajillensa, niin olisi hän verisenä ruumiina ennen aamua tai maanpakoon vietynä — mutta yksi on kaikkien yläpuolella. Tehkää kuten käsken; lähettäkää sotamiehet Portanferryyn takaisin. Hazlewoodin hovia ei vähäisinkään vaara uhkaa." Ja hän katosi tavallisella joutuisuudellaan.
Näyttää siltä, että tämän naisen ulkomuoto sekä hänen sävynsä hurjuus ja haltioittuneisuus olivat harvoin tekemättä mitä voimakkainta vaikutusta hänen puhuttelemiinsa. Hänen sanontansa oli hillittömyydessäänkin liian selkeätä ja ymmärrettävää todelliselle mielipuolisuudelle, vaikka sen kiihkeys ja liiallinen into ei soveltunut arkiaikaiseen lausuntaan. Hänen toimintaansa näytti pikemmin kiihdyksiin joutunut kuin tolaltaan suistunut mielikuvitus määräilevän, ja ihmeellisen selvästi tehoaa erotus sellaisissa tapauksissa kuulijaan. Tämä seikka saattaa selittää sen huomaavaisuuden, jolla hänen outoja ja salaperäisiä viittauksiaan kuunneltiin ja noudatettiin. Varmaa on ainakin, että nuoreen Hazlewoodiin syvästi vaikutti hänen äkillinen ilmestymisensä ja käskevä sävynsä. Hän ratsasti ripeätä vauhtia Hazlewoodiin. Oli ollut jonkun aikaa pimeätä hänen kartanolle saapuessaan, ja perillä hän näki vahvistuksen eukon vihjaukseen.
Kolmekymmentä rakuunaratsua seisoi vajassa ulkorakennusten lähellä, suitsista yhteen liitettyinä. Niitä vartioitsi kolme tai neljä sotamiestä, muiden marssia tömistellessä edes takaisin talon edustalla pitkine lyömämiekkoinensa ja raskaine saappainensa. Hazlewood kysyi eräältä aliupseerilta, mistä he olivat tulleet.
Portanferrystä.
Olivatko jättäneet sinne mitään vartiota?
Eivät; heidät oli Sir Robert Hazlewoodin määräyksestä siirretty puolustamaan hänen taloansa salakuljettajain uhkaamalta hyökkäykseltä.
Charles Haziewood kiirehti heti etsimään isäänsä, ja tervehdittyään häntä matkaltansa pyysi saada tietää, millä perusteella hän oli katsonut tarpeelliseksi kutsuttaa sotilasvartion. Sir Robert vakuutti vastaukseksi pojalleen, että ilmotuksesta, tiedosta ja sanomasta päättäen, jonka hän oli saanut ja kuullut, oli hänellä mitä pätevin syy uskoa, luottaa ja olla siitä vakuutettu, että joukkio salakuljettajia, mustalaisia ja muita pahantekijöitä aikoisi ja yrittäisi sinä yönä tehdä kapinallisen hyökkäyksen Hazlewoodin hoviin.