"Minäkö?" epäsi asianajaja. "En vähääkään; pidän sitä viisaimpana mitä saatoitte tehdä."
"Niin", myönsi Mannering hyvillä mielin siitä, että oli välttänyt pelkäämänsä ivan; "pahinhan mahdollisuus on kyytimaksun menetys — lähetin Kippletringanista parivaljakon vetämät kyytivaunut, antaen kirjeen mukaiset ohjeet. Hevoset saavat pitkällisen ja kylmän vartiovuoron tän'yönä, jos tietomme on väärä."
"Kyllähän, mutta minun luullakseni se osottautuu tähdelliseksi", arveli lakimies. "Tuo nainen on näytellyt osaa, kunnes uskoo sen itse; tai jos hän on läpeensä ovela petkuttaja ilman itsepetoksen rahtuakaan ilkikurisuutensa lieventämiseksi, niin saattaa hän kuitenkin ajatella olevansa sidottu toimimaan osassaan. Sen ainakin tiedän, että minä en saanut hänestä mitään tolkkua tavallisin kyselykeinoin, joten meidän on viisainta antaa hänelle tilaisuus paljastuksen tekemiseen omalla tavallaan. Onko teillä muuta sanottavaa, vai menemmekö jo naistemme luokse?"
"Onpa vain mieleni tavattomasti kiihdyksissä", vastasi eversti, "ja — mutta minulla ei todellakaan ole sen enempää asiaa. Kyllä totisesti lasken minuutit, kunnes vaunut palaavat; te päin vastoin ette niin jännity."
"Ka, en — kaikkeenhan tottuu", sanoi enemmän kokenut lakimies; "sydämestäni kyllä otan osaa juttuun, mutta luulenpa kestäväni väliajan, jos neitoset suovat meille hiukan soittoa ja laulua".
"Ja myöhemmin sorsien avulla?" muistutti Mannering.
"Totta, eversti; lakimiehen huolehtiminen tärkeimmänkään juttunsa kohtalosta on harvoin tärvellyt hänen untaan tai ruokahaluaan. Ja sentäänkin olen hyvin kiihkeä kuulemaan noiden vaununpyörien ratinan niiden palatessa."
Niin sanoen hän nousi ja astui edellä viereiseen huoneeseen, missä miss Mannering hänen pyynnöstään istuutui klaveerin ääreen. Hän säesti Lucy Bertramin suloisia kotimaisia laulelmia ja jälkeenpäin itse hyvin loistavasti esitti joitakuita Scarlattin sonaatteja. Vanha lakimies, joka osasi hiukan kihnata selloa ja oli Edinburghin herrasmiesten soitannollisen seuran jäsen, oli niin ihastuksissaan tällaisesta iltansa vietosta, että hän tuskin lienee kertaakaan ajatellut sorsia ennen kuin Barnes ilmotti illallispöydän katetuksi.
"Pyytäkää mrs. Allania pitämään jotakin varalla", sanoi eversti; "odotan — tuota — toivon — kenties tulee tänne joku myöhemmällä; ja palvelijat valvokoot, älkääkä sulkeko yläporttia ennen kuin käsken".
"Hyväinen aika, sir", kummasteli Julia, "ketä voittekaan enää yöllä odottaa?"