"Kas, jos siitä tulee puhe, miss Mannering, onpa yhtä vaikea löytää särkyvää sydäntä kuin särkymätöntä lasia; ja siitä syystä painostaisin omani arvoa — ellen näkisi mr. Sampsonin jo jonkun aikaa pitäneen silmiänsä ummistettuina ja käsiänsä ristissä, odottaen keskustelemuksemme päättymistä, alottaakseen ruokarukouksen. — Ja totta puhuen, näyttävätpä sorsat ylen herkullisilta."
Arvoisa neuvos istuutui pöytään ja jätti toviksi mielistelynsä sikseen, osottaakseen kunniaa eteensä asetetuille hyville tavaroille. Mitään enempää ei ole hänestä vähään aikaan pantu muistiin, paitsi huomautus, että sorsat oli käristetty taidon täydellisyyden rajalta ja että mrs. Allanin punaviinistä, sitronasta ja cayenne-pippurista valmistama kastike oli yläpuolella ylistelyn.
"Näen", pisteli miss Mannering, "saaneenikin pelottavan kilpailijan mr. Pleydellin suosiosta jo hänen vakuutellun ihailunsa ihan ensimäisenä iltana".
"Suokaa minulle anteeksi, kaunokaiseni", vastasi neuvos, "ainoastaan teidän ilmeinen säälimättömyytenne on johtanut minut siihen virheeseen, että syön hyvän illallisen teidän nähtenne; miten voin kestää teidän katseittenne kovuutta, jollen voimiani vahvista? Samalla perusteella, enkä millään muulla, pyydän lupaa maistella viiniäkin teidän seurassanne."
"Tämäkin on kai Utrechtin tapoja, mr. Pleydell?"
"Anteeksi, madam", vastasi neuvos, "itse ranskalaisetkin, kaiken kohteliaan esikuvat, nimittävät majatalojensa pitäjiä restaurateur'eiksi, epäilemättä viitaten siihen huojennukseen, jota ne suovat apealle rakastajalle, kun hänen lemmittynsä ankaruus lyyhistyttää häntä maahan. Oma kohtani kaipaa niin paljon huojennusta, että minun täytyy pyytää teiltä tuota toista siipeä, mr. Sampson, sen estämättä minua jälkeenpäin vetoomasta miss Bertramiin leivoksen anomuksella; suvaitkaahan repiä siipi, sir, leikkaamatta sitä — mr. Barnes auttaa teitä, mr. Sampson, — kiitän, sir, — ja lasillinen olutta, mr. Barnes, olkaa hyvä."
Miss Manneringin vilkkaudesta ja huomaavaisuudesta mielistyneen vanhan herran rupatellessa hänen ja omaksi huvikseen, alkoi eversti Manneringin kärsimättömyys kiihtyä yli kaikkien rajojen. Hän kieltäysi istumasta pöydässä, koska hän ei muka milloinkaan syönyt illallista, ja mitteli lattiaa nopein ja maltittomin askelin, milloin avaten ikkunan tähystelläkseen pimeälle nurmikolle, milloin kuunnellen, eikö etäältä puistokujan päästä alkaisi erottaa vaunujen jyrinää.
Vihdoin hän kaiken malttinsa menettäen läksi huoneesta, otti hattunsa ja viittansa ja meni kävelylle puistokujaan, ikäänkuin olisi hän siten kyennyt jouduttamaan odottelemiensa tuloa.
"Soisinpa todella", huomautti miss Bertram, "ettei eversti Mannering noin pistäytyisi ulos yön selkään. Olettehan kai kuullut, mr. Pleydell, millainen julma säikähdys meitä kohtasi?"
"Haa, salakuljettaja-seikkailu?" vastasi asianajaja. "Ne ovat vanhoja ystäviäni. Toimitin niistä moniaita tuomiolle kauvan aikaa takaperin, ollessani tämän piirikunnan sheriffinä."