Hänen äänensä seisahdutti Dinmontin, joka tunsi hänet yhtä suuresti mielissään kuin ihmeissäänkin: "Turkanen, jos siinä teidän arvoisuutenne on, niin olemmekin yhtä tiukassa turvassa kuin olkivitsaksella vyötetty lyhde ladossa."
Mutta lampuodin edetessä tekemään kumarruksensa astui Bertram melkein tietämättään vierashuoneen avoimesta ovesta sisälle, äkillisen valovirran huikaisemana ja asemansa aavistamattomuuden hämmennyttämänä; siten hän joutui everstiä vastaan, joka oli juuri tulossa ovelle. Huoneen kirkas valaistus ei jättänyt mitään epätietoisuuden varaa siitä, kuka hän oli, ja häntä itseään hämmästytti yhtä suuresti niiden näkeminen, joille hän noin odottamattomasti esiintyi, kuin heitäkin noin peräti aavistamattoman vieraan tulo.
On muistettava, että jokaisella saapuvilla olijalla oli omat erikoiset syynsä kauhulla katsella, mitä ensi näkemällä johtui pitämään henki-ilmestyksenä. Mannering havaitsi edessään miehen, jonka luuli Intiassa surmanneensa; Julia näki rakastajansa mitä omituisimmassa ja arkaluontoisimmassa asemassa, ja Lucy Bertram heti tunsi henkilön, joka oli ampunut nuorta Hazlewoodia. Bertram tulkitsi everstin tuijottelevan ja kivettyneen tyrmistyksen pahastumiseksi hänen tunkeutumisestaan ja kiirehti sanomaan, että hän oli tullut tahtomattaan, kun ei ollut edes tiennyt, minne vaunuja kiidätettiin.
"Mr. Brown, luullakseni!" virkahti eversti Mannering.
"Niin, sir", vastasi nuori mies vaatimattomasti, mutta lujasti, "sama, jonka Intiassa tunsitte. Rohkenen toivoa, että mitä minusta silloin tiesitte, ei estä minua pyytämästä teitä suosiollisesti antamaan minulle todistuksen maineestani herrasmiehenä ja kunniallisena kansalaisena."
"Mr. Brown — harvoin — en koskaan — ole niin kummastuksiini joutunut — varmastikin, sir, olipa välillämme mitä tahansa, on teillä oikeus vaatia minulta suosiollista todistusta."
Tällä tärkeällä hetkellä saapuivat asianajaja ja Dinmont. Edellinen ihmeekseen näki everstin vasta alkavan tointua ensimäisestä hämmästyksestään, Lucy Bertramin pyörtymäisillään kauhusta ja miss Manneringin turhaan yrittävän salata tai hillitä epätietoisuuden ja pahan aavistelun tuskaa.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko tuo nuori mies tuonut Gorgonin pään kädessään? Jahka minä häntä katson — kautta taivaan!" jupisi hän itsekseen, "vanhan Ellangowanin ilmetty kuva! Niin, sama miehekäs ryhti ja kauniit kasvonpiirteet, mutta verrattomasti enemmän älyä katseissaan! Niin, velho on pitänyt sanansa." Sitte heti Lucyn luo astuen: "Katsokaa tuota miestä, miss Bertram rakas; ettekö ole koskaan tuntenut ketään hänen näköistänsä?"
Lucy oli rohjennut vain kerran vilkaista säikkynsä herättäjään, mutta oli sentään hänen huomattavan mittansa ja ulkomuotonsa johdosta jo oitis tuntenut nuoren Hazlewoodin luullun vainoojan. Sellainen vakaumus tietysti esti mitään suosiollisempaa aatosten yhtymää syntymästä, jos hän olisi tarkemminkin katsellut. "Älkää kysykö minulta hänestä, sir", sopersi hän, kääntäen kasvonsa pois; "toimittakaa hänet pois, Herran tähden! meidät murhataan kaikki".
"Murhataan! Missä hiilihanko?" sanoi asianajaja hätkähtäen; "mutta joutavia! Onhan meitä kolme miestä, paitsi palvelijoita, ja kelpo Liddesdale tuossa vastaa päälle päätteeksi puolta tusinaa. Meillä on major vis[58] puolellamme — kuulehan kuitenkin, Dandie ystäväni — Davie — mikä oletkaan — asetu tuon miehen ja meidän väliimme naisten turvaksi."