"Hyväinen aika, mr. Pleydell!" huudahti lampuoti; "siinähän on kapteeni
Brown — ettekö te kapteenia tunne?"
"Kas, jos hän on sinun ystäviäsi, niin eipä liene hätää", vastasi
Pleydell; "pysy sentään lähellä".
Tämä kaikki kävi niin nopeasti, että koulumestari vasta ennätti tointua hajamielisyyden kohtauksesta, sulkea kirjan, jota oli sopessa lueskellut ja astua esille silmäämään vieraita, jolloin hän yhtäkkiä huudahti Bertramin nähdessään: "Jos hauta voi luovuttaa kuolleensa, niin tuossa seisoo rakas ja kunnioitettu isäntäni!"
"Olemme lopultakin oikeassa, kautta taivaan! Olin varma siitä, etten erehtynyt", sanoi lakimies; "hän on ihan isänsä kuva. — Hei, eversti, mitä ajattelettekaan, kun ette toivota vierastanne tervetulleeksi? Luulen — uskon — luotan siihen, että me olemme oikeassa — en ole eläissäni nähnyt moista yhdennäköisyyttä! Mutta kärsivällisyyttä — mestari, älkää hiiskuko sanaakaan. Istuutukaahan, nuori mies."
"Pyydän anteeksi, sir; jos olen, kuten luulen, eversti Manneringilla, niin haluaisin ensin tietää, pahastuttaako aikomaton tuloni, vai sopiiko minun jäädä?"
Mannering malttui ponnistuksin. "Olette varsin tervetullut, etenkin jos voitte osottaa, millä tavoin saatan teitä auttaa. Luullakseni on minulla joitakin vääryyksiä hyvitettävänä teille — sitä olen usein aavistellut; mutta äkillinen ja odottamaton ilmestymisenne, johon liittyi tuskallisia muistoja, esti minua heti sanomasta, että mikä tahansa onkaan tuottanut minulle tämän vieraskäynnin kunnian, mielelläni sen otan vastaan."
Bertram kumarsi Manneringin vakavalle kohteliaisuudelle kylmästi, mutta säädyllisesti.
"Julia, rakkaani, sinun on parempi poistua. Mr. Brown, sallittehan tyttäreni lähteä; huomaan entisiä muistoja syöksähtävän hänenkin mieleensä."
Miss Mannering nousi siis ja poistui, mutta ei Bertramin sivuuttaessaan voinut pidättyä kuiskaamasta yksinomaan hänen kuultavakseen: "Kohtalon pyörteessä taaskin!" Miss Bertram seurasi ystävätärtään, kovin ihmeissään, mutta hirviämättä toistamiseen katsahtaa kammoamaansa olentoon. Jotakin erehdystä hän näki olevan olemassa, ja hän oli vastahakoinen kartuttamaan hämminkiä julistamalla vieraan pahantekijäksi. Tämä oli tuttu everstille, sen huomasi hän, ja häntä kohdeltiin herrasmiehenä; hän ei siis kai ollutkaan tuo murhan yrittäjä tai oli Hazlewood ollut oikeassa, pitäessään laukausta tapaturmaisena.
Muu seura ei olisi ollut hullumpi ryhmä taitavalle maalaajalle. Kukin oli liiaksi hämmennyksissään omista tunteistaan, tarkatakseen muiden esiintymistä. Bertram oli ihan odottamattaan joutunut henkilön luo, jota hän vuorotellen luontui vieromaan omakohtaisena vihamiehenään ja kunnioittamaan Julian isänä. Manneringia vaati aina suuressa kunniassa pitämänsä kohteliaisuus ja vieraanvaraisuus esiintymään luontevasti, samalla kun hänen sydäntään kuitenkin sykähdytteli riemu siitä, että hän olikin viaton toisen hengen ottamiseen yksityisessä riidassa, mutta kaiken aikaa liikkui hänen sielussaan myöskin vanha vastenmielisyys ja ennakkoluuloisuus, elpyen hänen korskeassa mielessään sen miehen ilmestyessä, jota kohtaan hän oli niitä tunteita niin karvaasti hautonut. Sampson tuki vapisevia raajojansa nojautumalla lepotuolin selkämystään ja tuijotti Bertramiin niin jännittyneenä, että hänen kasvonpiirteensä oudosti vääntyivät. Dinmont väljään pörhöiseen päällystakkiinsa verhoutuneena muistutti takajaloilleen kohonnutta jättiläismoista karhua, tähystäessään koko kohtausta silmät suurina ällistellen.