"Määrään hevosen satuloittavaksi, jos haluatte", ehdotti eversti.
"Ei, ei, ehtiipä tuon — ehtiipä tuon — mutta kuulkaa, mestari, olen myöntänyt teille riittävän ajan tunteittenne ilmaisemiseen. Minun täytyy julistaa määräaika päättyneeksi — antakaa minun jatkaa tutkintoani."
Koulumestari oli tavanomaisesti kuuliainen, ken tahansa suvaitsikaan hänelle käskyjään antaa. Hän vaipui takaisin tuolilleen, levitti kirjavan nenäliinansa kasvoilleen, varmaankin vastaamaan kreikkalaisen maalaajan huntua, ja näytti ristiin liittyneiden käsiensä liikkeistä päättäen jonkun aikaa kiittävän sielussaan taivaan armoa. Sitte hän nosti silmänsä kaihtimen yli kuin vakautuakseen siitä, että rakas ilmestys ei ollut huvennut ilmaan — sitte jälleen loi katseensa alas ryhtyäkseen uudestaan kiitosrukoukseen, kunnes tunsi itsensä pakottuneeksi tarkkaamaan lakimiestä sen mielenkiinnon vuoksi, jota hänen kysymyksensä herättivät.
"Ja nyt", sanoi mr. Pleydell jonkun aikaa yksityiskohtaisesti tiedusteltuaan hänen aikaisimpia muistojaan, "mr. Bertram, sillä meidän on mielestäni tästälähtein puhuteltava teitä oikealla nimellänne, ilmottaisitteko meille ystävällisesti pienimmänkin seikan, mitä voitte muistaa maastalähtönne tavasta?"
"Tosiaankin, sir, täytyy minun sanoa, että vaikka sen kamalan päivän pääpiirteet ovat unohtumattomasti painuneet mieleeni, on kuitenkin sama kauhu, joka ne muistiini syövytti, jollakin tavoin seottanut ja hämärryttänyt yksityisseikat. Muistan kumminkin olleeni kävelyllä jossakin — luullakseni metsässä —"
"Aivan oikein, Warrochin metsä se oli, poikani", tokaisi koulumestari.
"Hiljaa, mr. Sampson", kielsi lakimies.
"Niin, metsässä olin kävelyllä", jatkoi Bertram, ammoisten ja sekavien mielteiden järjestyessä hänen elpyvässä muistissaan; "ja joku oli mukanani — tämä arvoisa ja lempeä herrasmies luullakseni".
"Oi, niin, niin, Harry, Jumala sinua siunatkoon — minä juuri se olin."
"Olkaa vaiti, mestari, älkääkä keskeytelkö todistajaa", käski Pleydell.
"Ja sitte, sir?" Bertramille.