"Ja sitte, sir", jatkoi Bertram, "olin kuin unennäössä vaihtuvinani hevosen selkään opastajani eteen".
"Ei, ei", huudahti Sampson, "milloinkaan en ole pannut omiakaan raajojani sellaiseen vaaraan, saati sinun!"
"Tämä on kerrassaan sietämätöntä! — Kuulkaa nyt, mestari, jos vielä sanaakaan hiiskutte ennen kuin annan teille luvan, niin luen kolme lausetta Mustastakirjasta, huitaisen kepilläni kolmasti pääni ympäri, peruutan koko tämän yön loihdun ja muutan Harry Bertramin takaisin Vanbeest Browniksi."
"Kunnioitettava ja arvoisa herra", ähkäisi koulumestari, "nöyrästi pyydän anteeksi — se oli vain verbum volens".[60]
"Mutta nolens volens[61] on teidän kammitsoittava kielenne", sääsi
Pleydell.
"Minä pyydän, olkaa hiljaa, mr. Sampson", sanoi eversti; "jälleen löytyneelle ystävällenne on kovin tärkeätä, että te annatte mr. Pleydellin rauhassa jatkaa tiedusteluansa".
"Minä mykistyn", lupasi toruttu koulumestari.
"Äkkiä", pitkitti Bertram, "hyökkäsi kimppuumme pari kolme miestä, ja meidät kiskaistiin ratsailta. Muuta en paljoakaan muista, paitsi että yritin pujahtaa pakoon hurjasta rynnistelystä ja jouduin hyvin pitkän vaimon syliin, joka syöksähti pensaikosta ja suojeli minua jonkun aikaa. Kaikki muu on hämminkiä ja kauhua — hämärästi kuvastuu mieleeni meren rantahietikko, luola ja joku voimakas juoma, joka vaivutti minut pitkäksi aikaa uneen. Sanalla sanoen on muistissani pelkkää tyhjyyttä, kunnes muistan ensin elelleeni pahoin kohdeltuna ja puoleksi nälkiintyneenä kajuuttipoikana kuunarissa ja sittemmin koululaisena Hollannissa vanhan kauppiaan kasvattina; hän oli jollakin tavoin kiintynyt minuun."
"Ja mitä selityksiä", kysyi mr. Pleydell, "antoi holhoojanne syntyperästänne?"
"Hyvin lyhyen tiedon", vastasi Bertram, "ja käskyn olla enempää kyselemättä. Minulle sanottiin isäni ottaneen osaa salakuljetukseen Skotlannin itärannikolla ja saaneen surmansa tullimiesten kanssa sattuneessa kahakassa. Hänen hollantilaisten liiketuttaviensa laiva oli muka silloin ollut rannikolla ja osa sen miehistöä mukana ottelussa; he olivat korjanneet minut mukaansa säälistä, koska isäni kuolema jätti minut tyyten turvattomaksi. Vanhemmaksi varttuessani tuntui minusta olevan tuossa jutussa paljonkin omiin muistoihini soveltumatonta, mutta mitä saatoin tehdä? Minulla ei ollut mitään keinoa ottaakseni selvää epäilyksistäni, eikä ainoatakaan ystävää, jonka kanssa olisin voinut niitä pohtia. Tarinani jatkon tietää eversti Mannering: matkustin Intiaan konttoristiksi hollantilaiseen kauppahuoneeseen; liikkeen asiat joutuivat rappiolle — minä siirryin sotilasuralle enkä toivoakseni liene sille vielä häpeäksi ollut."