"Tiedänkö?" kertasi Lucy, kykenemättä ollenkaan tajuamaan hänen tarkotustaan.
"Niin, muukalaisesta, tiedättehän, joka saapui eilisiltana kyytivaunuissa — hänestä, joka ampui nuorta Hazlewoodia — ha, ha, ho!" remahti koulumestari, jonka nauru nyt kuulosti hirnumiselta.
"Tosiaankin, mr. Sampson", sanoi hänen oppilaansa, "olette valinnut oudon aiheen iloisuudellenne — minä en ajattele miehestä mitään; toivon vain, että ilkityö oli tapaturmainen ja että meidän ei tarvitse peljätä sen uusiintuvan".
"Tapaturmainen! ho, ho, ha!" hirnahti jälleen Sampson.
"Toden totta, mr. Sampson", huomautti Lucy hiukan nyreissään, "tepä olette harvinaisen hilpeä tänä aamuna".
"Olen kuin olenkin! ha, ha, ho! suk-ke-laa — ho, ho, ha!"
"Niin tavattoman sukkelalla päällä, hyvä sir", jatkoi nuori neiti, "että soisin tietäväni iloisuutenne merkityksen mieluummin kuin jääväni sen pelkillä vaikutuksilla hauskutettavaksi".
"Sen saattekin tietää, miss Lucy", vastasi Abel-poloinen. "Muistatteko veljeänne?"
"Hyvä Jumala! kuinka voittekaan kysyä? Yksikään ei tiedä paremmin kuin te, että hän joutui hukkaan samana päivänä, jona minä synnyin."
"Niin oikein, aivan oikein", vastasi koulumestari muiston synkistämänä; "olin kummallisen unohtavainen — niin, niin — totta peräti — mutta arvoisan isänne muistatte?"